Jäniini

Olin jo pitkään asunut itsekseni ja kaipasin seuraa. Päivät olivat pitkiä, enkä saanut öisin nukuttua, kun torkuin kaikki päivät sohvalla. Tykkäsin torkkumisesta ja vähän pitkistä öistäkin. Maisema oli mukavan levollinen, ja joka ikkunasta vielä eri tavalla.

Kun taas kerran kuljin ikkunasta ikkunaan, huomasin, että olin tehnyt sitä samaa vuosi­kymmeniä. Lattiaankin oli kulunut ura. Halusin muutosta, joten minun oli pakko itsekin muuttua.

Aloitin korvista. Lähi­kaupat olivat pettymys, yhdessäkään ei ollut korvia. Eläin­kaupassa oli. Kuivattuja sian­korvia myytiin koirien purtavaksi. Sovitin niitä, mutta ne eivät toimineet, ei niillä mitään kuullut. Lopulta eräässä naamio­puodissa oli etsimäni pitkät korvat, saman­laiset kuin jäniksellä, paitsi, että nämä oli tehty muovista ja kankaasta. Ne kuitenkin toimivat joten­kuten ja olivat varsin somat, joten otin ne heti käyttöön.

Seuraavaksi mietin jalkoja. Halusin väkevät ja vahvat jalat, jotka kiidättäisivät minua, minne ikinä keksisin mennä. Eräässä vienti- ja tuonti­liikkeessä oli hyvin ymmärtäväinen myyjä, joka tilasi minulle kone­kengurun loikka­koivet. Ne olivatkin hyvät, sillä ne jaksoivat loikkia väsymättä. Omat jalkani talletin eteisen komeroon, joka lupasi maksaa niistä kolmen prosentin vuosi­koron.

Ulkoilin kovasti ja kuuntelin lintujen laulua. Kotini muistutti koloa ja pesää enemmän kuin ihmis­asuntoa. Niin oli hyvä. Kaipasin vielä kunnon turkkia ja kasvojen kohotusta. Minulle kelpasi hyvin kirpparilta löytämäni turkki, jonka selkään oli kirjoitettu spray­maalilla sana murhaaja. Tunsin näet syyllisyyttä. Olin syönyt leipää koko ikäni ja vasta äskettäin oivaltanut, että se tehdään viljasta, kasvien siemenistä, vielä syntymättömistä kasvi­lapsista.

Uudet kasvot löysin kalastus­tarvike­myymälästä, joka tarjosi minulle kuivattua kanin naamaa. Sovitin sitä, ja se toimi yhtä huonosti kuin kuivatut sian­korvat. Kun sanoin, etten huoli sitä, myyjä totesi, ettei sitä ole tarkoituskaan pitää omalla naamalla, vaan nyhtää siitä karvoja perhoihin.

Päätin palata naamio­myymälään ja poimia sieltä pahviset kasvot. Ne toimivat. Loikin pitkin katuja, korvani heiluivat ja uudet kasvot herättivät mukavasti huomiota. Pian oli perässäni tuhat kuusi­sataa jäljittelijää ja me kaikki tömisyttelimme paikasta toiseen ja vertailimme toisiamme.

Yöt ja päivät olivat saman­laisia. Aika kului, ja kerran kurkistin eteisen komeroon, jossa jalkani olivat kasvaneet korkoa korolle. Ne olivat juurtuneet lattiaan, ja niissä riippui upeita moni­värisiä korko­kenkiä. Minusta tuli tavattoman rikas, kun myin kengät kirppu­torilla. Tosin minun piti pian sen jälkeen muuttaa muualle.

Kengillä oli muuan hassu vaikutus: ne kasvoivat kiinni jalkoihin, ja kyseinen henkilö alkoi tuottaa hedelmää. Joissain henkilöissä kasvoi sitruuna­mangoja, toisissa aamu­tohveleita ja kolmansissa traktorin renkaita. Jotkut hedelmät olivat outoja, eikä niille tainnut kukaan keksiä mitään käyttöä.

Minä viihdyin hyvin uudessa asunnossani. Torkuin päivät sohvalla ja kuljin yöt ikkunasta toiseen. Kyllä kaikkien pitäisi välillä irtautua tutuista ympyröistään, muutos piristi ainakin minua.