torstai 25. toukokuuta 2017

Bussissa

Yö oli kauhea. Aivan hirmuinen. Minä juoksin henkeni edestä ja hirviöt olivat saada minut kiinni. En antanut periksi, vaan etsin oven, jossa luki valve. Avasin sen ja ryntäsin valveeseen, hirviöt jäivät taakseni.

En oikeastaan tiedä mikä minua pelotti. Hirviöt olivat hyvin ihmis­mäisiä, mutta niiden kasvot elivät omaa elämäänsä. Aluksi ne olivat aivan kuin ihmis­kasvot, mutta vaihtuivat katsellessani hirviö­kasvoiksi. Ja minä pakenin, en voinut muuta. Olin paennut jo viikko­kausia, juossut karkuun joka ikinen yö. Hirviöt seurasivat minua aina valveen ovelle saakka. Sen pidemmälle ne eivät päässeet.

Ovi oli joka yö eri paikassa, ja minä juoksin, kunnes löysin sen. Olin aina läkähty­mäisilläni, ennen kuin näin oven. Ovia riitti, ohitin niitä useita etsiessäni oikeaa. Suurin osa oli kyltittömiä, niistä ei tiennyt mihin ne veisivät, joten en avannut niitä. En uskaltanut. En avannut kyltil­lisiäkään, jotka johtivat kuolemaan, kadotukseen, olemat­tomuuteen, liekkeihin. Minä juoksin niiden kaikkien ohitse, vain se, jossa luki valve, kelpasi minulle.

Avattuani oven heräsin arkeeni. Tavalliseen aamuuni, jossa laitoin puuroa ja kahvia. Helpotus oli valtava. Minua laulatti ja hyräilin balladi­renkutuksia mieleni iloksi. Vaikka uni oli painajaisten värittämää, se oli kuitenkin unta. En ollut nukkunut juuri ollenkaan sen jälkeen, kun olin saanut ryöstäjiltä iskun päähäni. Kolme tuntia yössä riitti siihen, että pysyin suunnilleen järjissäni.

Heitin tavarat olka­laukkuuni ja juoksin bussi­pysäkille. Töissä aika menisi huomaamatta, kiire ja tehtävä­paljous pitivät ajatukset kurissa. Kun bussi tuli, kapusin kyytiin ja istuin yhdelle viimeisistä vapaista penkeistä. Mukavaa, että ihmiset käyttivät joukko­liikennettä.

Kaivoin kirjan laukustani ja ryhdyin lukemaan. Ehdin lukea vain minuutin tai pari, kun vieressäni istuva nuori nainen katsoi minua ja hymyili. Hän kysyi jotakin kirjastani ja odottamatta vastaustani kertoi unestaan, jossa hän epä­toivoisesti etsi ovea valveeseen.

Minä hätkähdin. Aivan kuin minun uneni.

Olin jo ryhtyä kertomaan omasta unen­näöstäni, kun hän katsoi minua uudelleen. Minä tuijotin häntä ja kurkustani nousi ininä, kun hänen kasvonsa muuttuivat. Hän oli yksi niitä, minun jahtaajiani. Nousin ylös saman­aikaisesti kaikkien muiden matkustajien kanssa. Yritin huutaa ja pyytää apua, mutta en saanut aikaan kuin vikisevää pihinää. Linja-auto oli täynnä hirviöitä.

– Mutta minä ehdin, huohotin. – Minä ehdin valveeseen. Ette te voi olla täällä.

– Ehditkö? vieressäni istunut tyttö irvisti. – Mitä jos me vaihdoimme kyltin?

Samalla hetkellä tiesin sen olevan totta. Enhän minä edes juo kahvia, ja olin sinä aamuna keittänyt sitä täyden pannullisen pannulla, jota minulla ei ole. Enkä ole sietänyt puuroakaan sen jälkeen, kun muutin omilleni. Minä olin ansassa.

– Mitä nyt tapahtuu? kysyin.

Yksikään hirviöistä ei sanonut mitään, mutta niistä jokainen piteli lonkerossaan imu­pilliä ja lähestyi minua. Toivoin herääväni. Halusin herätä, en halunnut nähdä, tuntea enkä kuulla. Kun ensimmäinen imu­pilli painui ihoni läpi, minä putosin pimeään.

torstai 18. toukokuuta 2017

Vastaa ja voita

– Meinasin lämmittää saunan iltasella. Tuletko kylpemään?

– Onko olutta?

– On sitäkin. Saat juoda niin, että korvista nousee vaahto. Minä en enää välitä.

– Et välitä? Ennen kyllä välitit.

– Maailma muuttuu. Haluatko kuulla?

– Kerro.

– Kävelin tänään kaupungilla ja väistelin feissareita–

– Mitä ne ovat?

– Ne tunnistaa siitä, että niillä on kovan alustan päällä jokin lappu, jota ne haluavat esitellä. Lopuksi ne aina pyytävät rahaa.

– Ai ne on feissareita… Saitko väisteltyä?

– Vanhalla kokemuksella ja synkällä ilmeellä. Paitsi sitten satuin yksien työntö­kärrien kohdalle. Niiden kyljessä oli ihan kuin sammalen päälle oksan­pätkistä tehty teksti: "Vastaa ja voita".

– Eikös ne ole yhden­laisia feissareita kyselijätkin, keräävät yhteys­tietoja ja kaikenlaista informaatiota.

– Niin minäkin ajattelin, mutta kun huomasin, että kärryjen takana seisoi sateen­kaareksi pukeutunut ultra­söpö nainen, niin pysähdyin. Se tyttö hymyili tosi vetoavasti, en voinut sille mitään.

– Hymyllekö?

– Pysähtymiselle. Sitä paitsi se ojensi jotain maistiaista.

– Ja sinä toljotit sitä aivottoman äkki­rakastuneena suu auki.

– Joo. Se työnsi maistiaisen suoraan suuhuni.

– Aika reipasta.

– Se oli hyvää. Tosi hyvää. Ja maailmaan syttyi valot.

– Valot?

– Niin. Näin elämän tarkoituksen ja äärimmäisen totuuden. Minä valaistuin.

– Et kuitenkaan lähtenyt guruksi jonnekin korkeaan paikkaan, vesi­torniin vaikka.

– Älä pelleile. Minä halusin lisää sitä samaa.

– Saitko? Vai saitko kysely­lomakkeen? "Tuote on parempi kuin kilpailijat. Kyllä/Ei." Ja sellaista.

– Sateen­kaari­nainen kysyi, onko hyvää. Ei muuta.

– Voititko jotain?

– Sain ohjeen. Nyt voin tehdä sitä itsekin. Siihen tarvitaan sauna. Puilla lämmitetty ja noki­seinäinen. Sitten pitää kylpeä kavereiden ja muidenkin kanssa.

– Ja saunan jälkeen syödään vasta, vai mitä?

– Ja voita.

– Täh?

– Vastaa ja voita.

– Vastaa mihin?

– Ei kun syödään vastaa ja voita. Sitä minä siellä kaupungillakin sain.

– Vastaa ja voita? Sauna­vastaa ja meijeri­voita? Oletko tosissasi?

– Joo. Saat maistaa, jos tulet saunomaan.

– Pakkohan minun on. En kyllä usko sanaakaan koko jutusta.

– Yksi juttu tosin jäi mietityttämään. Kun käännyin lähteäkseni, niin sateen­kaari­naisen mekon alta pilkisti tupsu, saman­lainen kuin aasin hännässä.

– Ja nyt ajattelet, että se oli peikko tai jotain.

– Joo. Varsinkin kun minulle on ilta­päivän mittaan kasvanut häntä. Tämmöinen.

– Aika pieni.

– Ehkä se kasvaa, kun syön lisää vastaa ja voita. Mitä luulet?

torstai 11. toukokuuta 2017

Mielikuvitusystävä

Katsoin peiliin ja näin seisovani itseni takana. Hätkähdin. Toinen minä ei hätkähtänyt. Vilkaisin taakseni, mutta siellä ei oikeasti ollut ketään. Kylmät väreet kulkivat selkääni edes­takaisin. Peilissä minuja oli edelleen kaksi.

– Kuka sinä olet? kysyin ja tuijotin itseäni peilin kautta.

– Minä olen sinä, siis minä, hahmo vastasi ja työnsi pitkän­huiskean strutsin­sulan paidan­kauluksestani sisään. Kylmät väreet kulkivat taas selkääni pitkin.

– Et ole.

– Olen. Mieli­kuvituksesi on tehnyt minut. Ehkä olen mieli­kuvituksesi.

Mieli­kuvitus­ystävä, sellaista olin aina toivonut. Penskana olin aina yksin ja toivoin, että joku joskus viihtyisi seurassani niin kauan, että ehtisin kysyä hänen nimeään. En toki ollut pystynyt ajattelemaan asiaa noin pitkälle, olin vain odottanut ja toivonut, ollut aina yksin.

– Oletko mieli­kuvitus­ystävä? kysyin varovasti.

– Riippuu sinusta, hahmo totesi. – Sinun pitää kuvitella minut sellaiseksi.

Siinä se taas oli. En tiennyt millainen ystävä on, en osannut kuvitella sellaista. Sen sijaan pelkoni nousivat ajatusteni laitamille.

Vilkaisin peiliin. Hahmon iho oli punertunut ja silmät tummuneet. Säikähdin ja pelkoni riemastuivat. Ne kaikki ryntäsivät keskelle mieli­kuviani ja mylläsivät ne solmuun ja sekaisin. Eikä pelkästään solmuun, vaan siinä oli samassa kasassa kuolleita lintuja, savea, verta, sarvia, luita, hiili­hankoja.

– Minä olen täällä, peilin hahmo sanoi. – Olen juuri sellainen kuin kuvittelit. Katso minua.

Minä pidin katseeni laskettuna ja silmät kiinni.

– En katso.

– Tahdotko tietää nimeni?

– En. Mene pois.

– Sinä halusit mieli­kuvitus­ystävän ja kuvittelit sen minusta. Nyt et halua edes tietää nimeäni.

– Häivy.

– Tiedätkö, miten kipeää tuo tekee? Ystävyyteen tarvitaan kaksi. Mieli­kuvitus­ystävätkin tarvitsevat ystäviä.

Minä puristin silmäni kiinni ja poistuin peilin edestä. Kuulin vielä hennon kuiskauksen, joka pyysi, etten jättäisi. Ei siitä mitään tulisi. Ei siitäkään. Ei vieläkään.

torstai 4. toukokuuta 2017

Arpa on heitetty

Aamulla keittiön lattialla oli pahvi­laatikko, ihan tavallinen kuution muotoinen pahvi­laatikko. Minun teki mieleni avata se, mutta en uskaltanut edes koskettaa siihen, joten siihen se jäi.

Läksin töihin ja puursin taas normia pidemmän päivän. Pomo oli uhkaillut yy­teen myötä koittavista potkuista, jollen tekisi tarpeeksi töitä. Minun piti tehdä hänen työnsä omieni lisäksi, sillä hän julisti olevansa ajattelija, ei duunari, ja ajatellut, että minä pieni­palk­kai­sena joudan kyllä tekemään.

Sellaista se oli ollut jo ainakin puoli vuotta. Odotin potkuja, vaikka sitten näkisin nälkää niiden jälkeen. Ihan sama. Palasin kotiin ilta­myöhään. Ei tällaistakaan voi oikein elämäksi sanoa.

Pahvi­laatikko lojui edelleen keittiön lattialla. Keitin ilta­puuron, söin ja tuijotin laatikkoa. Se kasvoi. Se kasvoi kaiken aikaa, hitaasti tosin, mutta kasvoi. Minusta tuntui onnelliselta. Olihan kasvava pahvi­laatikko oiva poikkeama tavalliseen päivä­järjestykseeni.

Seuraavana aamuna en enää sopinut keittiöön. Pahvi­laatikko oli kasvanut miltei koko keittiön kokoiseksi. Kohautin olka­päitäni. Ihan sama. Olin minä ennenkin lähtenyt syömättä töihin.

Töistä palatessani minua jännitti. Miten pahvi­laatikko on reagoinut, kun keittiön seinät ovat tulleet vastaan. Kuvittelin seiniä vastaan rutistuneen laatikon, joka hiljalleen tukehtuisi omaan mahdot­to­muu­teensa. Mutta ei se niin ollut. Pahvi­laatikko täytti lähes koko asuntoni ja kulki sen seinien läpi.

Se oli minusta loogista. Jos kerran pahvi­laatikko kasvaa, niin kai se kasvaa seinienkin läpi. Mietin, miltä seinät näyttäisivät laatikon sisällä, mutta annoin olla. En halunnut vieläkään koskettaa koko laatikkoon.

Pääsin aamulla töihin, kun lutistauduin aivan litteäksi ja pujottelin itseni seinän ja pahvi­laatikon välistä. Juuri, kun olin päässyt talo­yhtiön käytävään ja lukitsin oven perässäni, pahvi­laatikon yksi seinä ilmeentyi käytävälle. Juoksin portaat alas, ja pahvi­seinä tuli perässäni. Se seurasi minua koko matkan töihin, vaikka poljin kovempaa kuin koskaan. Minua kammotti. Pahvi­laatikko oli edelleen kuution muotoinen ja peitti taivaan, mutta ihmiset eivät kiinnit­täneet siihen mitään huomiota. Minun huomioni se vei kokonaan.

Rynnistin paikalleni. Pahvi­laatikon sivu näkyi ikkunastani. Se selvästi odotti minua. Pälyilyni kiinnitti pomon huomion, ja hän tuli rähisemään työ­ajan käytöstä. Minä nyökyttelin, vilkaisin välillä ikkunasta ja välillä pomoa, jonka punatut huulet ja musta pata­mallinen tukka väpisivät tuttuun tapaan. Olin taas huono ja kelvoton, firman synti­pukki.

Ympärilläni humahti, kun pahvi­laatikon seinä siirtyi ikkunasta selkäni taa. Minä olin jäänyt laatikon sisälle! Valaistus oli kimeän pinkki ja ratisevan sininen. Ilma tuoksui ruskealta ja äänet katosivat. Silloin pomokin huomasi muutoksen. Hänen silmänsä pyöristyivät ja suu aukeni suoraan huutoon, vaikka mitään ei kuulunut. Minua nauratti. Teki niin hyvää nähdä hänet peloissaan.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Kävi uusi humahdus ja pahvi­laatikko pieneni. Pomo jäi laatikon sisälle, tai ainakin luulen niin, sillä edelleen kutistuva pahvi­laatikko seisoi kaikkine seinineen minun edessäni, eikä pomoa näkynyt missään. Mietin, että lähetän laatikon Pippuri­maahan, mutta en päässyt ajatusta pidemmälle. Laatikon kutistuminen kiihtyi ja pian se oli enää arpa­kuution kokoinen.

Nostin sen lattialta muistamatta pelätä, pyöräytin vauhtia ja napsautin kuution ilmaan. Kuului pieni jyrskähtävä ääni, ja laatikko katosi tästä maa­ilmasta. Niin sen pitikin kadota, mietin, ja hymy levisi kasvoilleni. Niin sen pitikin. Tänään, huomenna ja täst­edes riittäisi, että tekisin omat työni.