Katsoin peiliin ja näin seisovani itseni takana. Hätkähdin. Toinen minä ei hätkähtänyt. Vilkaisin taakseni, mutta siellä ei oikeasti ollut ketään. Kylmät väreet kulkivat selkääni edestakaisin. Peilissä minuja oli edelleen kaksi.
– Kuka sinä olet? kysyin ja tuijotin itseäni peilin kautta.
– Minä olen sinä, siis minä, hahmo vastasi ja työnsi pitkänhuiskean strutsinsulan paidankauluksestani sisään. Kylmät väreet kulkivat taas selkääni pitkin.
– Et ole.
– Olen. Mielikuvituksesi on tehnyt minut. Ehkä olen mielikuvituksesi.
Mielikuvitusystävä, sellaista olin aina toivonut. Penskana olin aina yksin ja toivoin, että joku joskus viihtyisi seurassani niin kauan, että ehtisin kysyä hänen nimeään. En toki ollut pystynyt ajattelemaan asiaa noin pitkälle, olin vain odottanut ja toivonut, ollut aina yksin.
– Oletko mielikuvitusystävä? kysyin varovasti.
– Riippuu sinusta, hahmo totesi. – Sinun pitää kuvitella minut sellaiseksi.
Siinä se taas oli. En tiennyt millainen ystävä on, en osannut kuvitella sellaista. Sen sijaan pelkoni nousivat ajatusteni laitamille.
Vilkaisin peiliin. Hahmon iho oli punertunut ja silmät tummuneet. Säikähdin ja pelkoni riemastuivat. Ne kaikki ryntäsivät keskelle mielikuviani ja mylläsivät ne solmuun ja sekaisin. Eikä pelkästään solmuun, vaan siinä oli samassa kasassa kuolleita lintuja, savea, verta, sarvia, luita, hiilihankoja.
– Minä olen täällä, peilin hahmo sanoi. – Olen juuri sellainen kuin kuvittelit. Katso minua.
Minä pidin katseeni laskettuna ja silmät kiinni.
– En katso.
– Tahdotko tietää nimeni?
– En. Mene pois.
– Sinä halusit mielikuvitusystävän ja kuvittelit sen minusta. Nyt et halua edes tietää nimeäni.
– Häivy.
– Tiedätkö, miten kipeää tuo tekee? Ystävyyteen tarvitaan kaksi. Mielikuvitusystävätkin tarvitsevat ystäviä.
Minä puristin silmäni kiinni ja poistuin peilin edestä. Kuulin vielä hennon kuiskauksen, joka pyysi, etten jättäisi. Ei siitä mitään tulisi. Ei siitäkään. Ei vieläkään.
Jos ei koskaan uksalla - ei saa koskaan mielikuvitusystäviä
VastaaPoistaMinä piirsin itselleni ystäviä. Ne olivat aina paikalla kun tarvitsin niitä. Itseäni katselin ylhäältäpäin ja olin välillä liian julma.
VastaaPoistaPelko on melkoinen seinä ystävyyden välillä niin kuin niin monen muunkin asian se estää. Pelolle ei saa antaa sijaa, silloin ystävyys näyttää ihan toisenlaiselta kuin kuoilleet linnut..
VastaaPoista