Arpa on heitetty

Aamulla keittiön lattialla oli pahvi­laatikko, ihan tavallinen kuution muotoinen pahvi­laatikko. Minun teki mieleni avata se, mutta en uskaltanut edes koskettaa siihen, joten siihen se jäi.

Läksin töihin ja puursin taas normia pidemmän päivän. Pomo oli uhkaillut yy­teen myötä koittavista potkuista, jollen tekisi tarpeeksi töitä. Minun piti tehdä hänen työnsä omieni lisäksi, sillä hän julisti olevansa ajattelija, ei duunari, ja ajatellut, että minä pieni­palk­kai­sena joudan kyllä tekemään.

Sellaista se oli ollut jo ainakin puoli vuotta. Odotin potkuja, vaikka sitten näkisin nälkää niiden jälkeen. Ihan sama. Palasin kotiin ilta­myöhään. Ei tällaistakaan voi oikein elämäksi sanoa.

Pahvi­laatikko lojui edelleen keittiön lattialla. Keitin ilta­puuron, söin ja tuijotin laatikkoa. Se kasvoi. Se kasvoi kaiken aikaa, hitaasti tosin, mutta kasvoi. Minusta tuntui onnelliselta. Olihan kasvava pahvi­laatikko oiva poikkeama tavalliseen päivä­järjestykseeni.

Seuraavana aamuna en enää sopinut keittiöön. Pahvi­laatikko oli kasvanut miltei koko keittiön kokoiseksi. Kohautin olka­päitäni. Ihan sama. Olin minä ennenkin lähtenyt syömättä töihin.

Töistä palatessani minua jännitti. Miten pahvi­laatikko on reagoinut, kun keittiön seinät ovat tulleet vastaan. Kuvittelin seiniä vastaan rutistuneen laatikon, joka hiljalleen tukehtuisi omaan mahdot­to­muu­teensa. Mutta ei se niin ollut. Pahvi­laatikko täytti lähes koko asuntoni ja kulki sen seinien läpi.

Se oli minusta loogista. Jos kerran pahvi­laatikko kasvaa, niin kai se kasvaa seinienkin läpi. Mietin, miltä seinät näyttäisivät laatikon sisällä, mutta annoin olla. En halunnut vieläkään koskettaa koko laatikkoon.

Pääsin aamulla töihin, kun lutistauduin aivan litteäksi ja pujottelin itseni seinän ja pahvi­laatikon välistä. Juuri, kun olin päässyt talo­yhtiön käytävään ja lukitsin oven perässäni, pahvi­laatikon yksi seinä ilmeentyi käytävälle. Juoksin portaat alas, ja pahvi­seinä tuli perässäni. Se seurasi minua koko matkan töihin, vaikka poljin kovempaa kuin koskaan. Minua kammotti. Pahvi­laatikko oli edelleen kuution muotoinen ja peitti taivaan, mutta ihmiset eivät kiinnit­täneet siihen mitään huomiota. Minun huomioni se vei kokonaan.

Rynnistin paikalleni. Pahvi­laatikon sivu näkyi ikkunastani. Se selvästi odotti minua. Pälyilyni kiinnitti pomon huomion, ja hän tuli rähisemään työ­ajan käytöstä. Minä nyökyttelin, vilkaisin välillä ikkunasta ja välillä pomoa, jonka punatut huulet ja musta pata­mallinen tukka väpisivät tuttuun tapaan. Olin taas huono ja kelvoton, firman synti­pukki.

Ympärilläni humahti, kun pahvi­laatikon seinä siirtyi ikkunasta selkäni taa. Minä olin jäänyt laatikon sisälle! Valaistus oli kimeän pinkki ja ratisevan sininen. Ilma tuoksui ruskealta ja äänet katosivat. Silloin pomokin huomasi muutoksen. Hänen silmänsä pyöristyivät ja suu aukeni suoraan huutoon, vaikka mitään ei kuulunut. Minua nauratti. Teki niin hyvää nähdä hänet peloissaan.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Kävi uusi humahdus ja pahvi­laatikko pieneni. Pomo jäi laatikon sisälle, tai ainakin luulen niin, sillä edelleen kutistuva pahvi­laatikko seisoi kaikkine seinineen minun edessäni, eikä pomoa näkynyt missään. Mietin, että lähetän laatikon Pippuri­maahan, mutta en päässyt ajatusta pidemmälle. Laatikon kutistuminen kiihtyi ja pian se oli enää arpa­kuution kokoinen.

Nostin sen lattialta muistamatta pelätä, pyöräytin vauhtia ja napsautin kuution ilmaan. Kuului pieni jyrskähtävä ääni, ja laatikko katosi tästä maa­ilmasta. Niin sen pitikin kadota, mietin, ja hymy levisi kasvoilleni. Niin sen pitikin. Tänään, huomenna ja täst­edes riittäisi, että tekisin omat työni.