Kehoitan sinua

– Kultaseni. Et arvaa, mitä olen tehnyt.

– Mmnh? En minä mitään halua arvata. Anna minun lukea rauhassa.

– Katsohan tätä, kulta. Katso nyt.

– Ääk! Hemmetti, että pelästyin. Mikä se on?

– Lonkero. Saman­lainen kuin muste­kalalla. Koita, miltä se tuntuu.

– En koita. Missä sinun kätesi on?

– Annoin sen vaihdossa. Lonkerot ovat nyt parasta muotia. Tällä saa halattua paljon kiihkeämmin kuin kädellä. Näin.

– Lopeta. Tuo on… pervoa.

– Itse olet normi­pervo. Voisit katsoa vähän avoimemmin silmin ympärillesi. Tuulallakin on lonkerot, yhteensä neljä. Se sanoo, että sen ukko on sängyssä nykyään tosi vallaton ja paljon hurjempi kuin joskus nuorena. Ja sinä siinä vain pervottelet minun ainoaa lonkeroani. Ettäs kehtaat!

– Tykkään käsistä. Mutta itsehän sinä kehostasi päätät.

– Ihan varmasti päätänkin. Laitatan ensi viikolla vielä toisen lonkeron ja saan kaupan­päälle hännän puoleen hintaan.

– Oletko tosissasi? Laitatko lonkeron jalaksi vai kädeksi?

– Kädeksi tietenkin, pöhkö. En kai minä jaloistani luovu, pitäisi samalla luopua kengistä. En ikinä.

– Entä häntä? Mihin sen laitat? Ja millaisen?

– Mihin häntä nyt laitetaan! Sille on kuule selän ala­päässä ihan oma paikka, luonnon muovaama vielä.

– Pitkän ja suikean, sellaisen kuin rotalla?

– Pitkän ja huiskean, sellaisen kuin hevosella. Sillä se on mukava hätistellä kärpäsiä, kun taas on kesä ja ollaan mökillä.

– Ja sittenkö on hyvä?

– Sinunkin pitäisi laittaa jotain, edes sarvet.

– En laita. En ainakaan sarvia.

– Mitäs sitten?

– Hännän voisin…

– Voisitko? Ihanaa! Millaisen?

– Ketun­hännän. Ja vielä molempiin kainaloihin.