Jättikahvi

– Jätti­kahvi, Liina tilaa ja saa juomansa muovi­kantisessa pahvi­mukissa.

Ravintola­vaunun jokaisessa pöydässä istuu joku. Liinaa harmittaa. Hän olisi mieluusti istuskellut itsekseen ja ajatellut omiaan. Matkustavaiset ovat usein suulaita ja haluavat tietää, mihin toiset ovat matkalla ja matkustavatko he useinkin täällä.

Harmistus vaihtuu hymyyn, kun Liina huomaa Teron, joka istuu yksin takimmaisessa pöydässä. Sinne. Teron kanssa voisi hyvin jutella ja vaihtaa kuulumisia.

Kun Tero näkee Liinan, hän hymyilee ja nostaa molempia käsiään.

– Sinähän kovasti ilahduit, Liina sanoo ja hymyilee. – Et ole ennen noin leveästi tervehtinyt.

Teron ilme synkistyy. Juna humisee ja nielee kilometrejä. Liina hoitaa kahvi­hampaansa pakotusta ja hörppää kahviaan. Kahvi on kuumaa. Nainen inahtaa ja peittää suunsa kämmenellään.

– Hitsin pimpulat! Että elämä koettelee, hän sanoo. – Mitäs sinä synkistelet?

Tero puhkeaa kiroilemaan ja ryöpyttää voima­sanoja ravintola­vaunun pöydälle, josta ne kimpoilevat Liinan syliin. Tämä vetäytyy taaksepäin tuolissaan, suojaa jätti­kahvia kämmenillään ja katsoo toista silmät suurina.

– No?

Tero vetää henkeä ja laskee molemmat kätensä pöydälle. Hän katsoo Liinaa suoraan silmiin. Suu on suora viiva.

– Elämä koettelee, Tero sanoo, – minuakin, vaikka et usko.

– Kokeile.

– Luin eilen illalla ennen nukkumaan­menoa kirjaa, jossa pää­henkilö joutui peili­maailmaan. Siellä kaikki oli väärin­päin, nurjallaan tai ainakin eri päin kuin täällä.

– Näitkö painajaisia?

– En. Mutta…

– Mutta mitä? Liina kysyy ja hörppää kahviaan. Tero ärsyttää häntä tahallaan, ihan selvästi.

Tero tarttuu kaksin käsin kahvi­mukiinsa ja nostaa sen suunsa eteen.

– Tätä, hän sanoo, kallistaa mukia ja juo sen tyhjäksi.

– En ymmärrä mitä tarkoitat, Liina tuhahtaa.

Tero katsoo pöytää ja heiluttelee tyhjää pahvi­mukia käsissään. Hän puhuu hiljaisella äänellä ja kertoo, että oli aamulla peilin edessä laittanut parta­vaahtoa oikealle poskelleen, ja sitä oli tullut saman tien vasemmalle poskelle. Ja kun hän oli sitten ajanut partaansa oikealta, se oli hävinnyt myös vasemmalta.

Liina tirskahtaa ja iskee silmää Terolle. Tämän jutut ovat kerta kerralta hullumpia.

– Verraton juttu, hän sanoo. – Siksi veuhdot molemmilla käsilläsi samaan tahtiin. Koetat saada minut uskomaan, että olet puoliksi peili­maailmassa.

– Ei se mikään juttu ole, Tero sanoo ja ottaa Liinan käden molempiin kämmeniinsä. – Vaan surkeaa totista totta.

– En usko. Liina sanoo. – Viimeksi uskoin, kun väitit, että… no, enää en usko.

– En minä usko tätä itsekään, Tero toteaa ja nousee pöydästä. – Nähdään taas.

Liina heilauttaa kättään ja hymyilee. Juna heilahtaa, Tero horjahtaa ja tukeutuu ravintola­vaunun pöytiin, kulkee pitkin junan käytävää ja askeltaa molemmilla jaloillaan saman­aikaisesti.

Rovaniemen markkinoilla

Karhu kiertää markkinoilla, katselee metri­laku­valikoimia ja koti­leivonnaisia, hiplaa villa­sukkia, maistelee lohen­palasia ja nostelee päre­koreja. Puiset keinu­hevoset kiehtovat kontion mieltä.

Nahan tuoksu kääntää karhun kuonon kohti markkina-alueen reunassa nököttävää kojua. Kojun katoksen alla seisoo mies. Miehen päässä on supi­lakki, johon on jätetty kokardiksi supin kuivattu naama. Supin häntä roikkuu hatusta suden­pentu­tyyliin.

– Kuulkaas ukko! mies huutaa ja viisoo karhulle. – Te, jolla on karhun­nahka­turkki. Tulkaapas käymään täällä.

Nahan tuoksu houkuttelee karhua, ja se menee kojulle.

– Rukkaset sopisivat hyvin herran olemukseen, myyjä kehuu ja työntää ketusta tehtyjä pitkä­vartisia rukkasia karhulle. Karhu rypistää kuonoaan.

– Kenen turkkeja nuo ovat? kontio kysyy ja osoittaa kojun taka­seinällä riippuvia nahkoja.

– Minunhan ne, myyjä toteaa. – Tai sinun, kunhan saadaan kaupat hierottua.

Karhu kurtistaa kulmiaan ja mittailee myyjää päästä jalkoihin. Sitten se murahtaa ja pyytää myyjää näyttämään valkeaa turkkia, joka riippuu tangossa reunimmaisena.

Myyjä nuolaisee huuliaan ja nostaa turkiksen karhun eteen. Karhu sivelee pehmeää karvaa ja painaa sen kuonoaan vasten.

– Saako tätä sovittaa? karhu kysyy.

– Sovita veikkonen, myyjä sanoo. – Se on kania.

Karhu kääntää selkänsä tori­yleisöön päin, riisuu jo vähän nuhjaantuneen turkkinsa ja pukeutuu kaniin. Jää­sohjo roiskuu, kun karhu loikkii kanina markkina­paikan ympäri. Ihmiset katsovat suu auki ja pää vinossa. Lapset haluavat jäniksen kyytiin.

– En tykkää tästä, karhu sanoo ja nakkaa sohjon sotkeman turkiksen myyjälle. – Se on ihan pupu.

Myyjä peuhaa turkiksiaan, muuttuu sala­peräisen näköiseksi ja vilauttaa keltaista, musta­raidallista taljaa tiskin alta.

– Tämä olisi vähän rajumpi, hän sanoo. – Kokeiletko?

Karhu huiskaisee käpälällään ja sanoo tuntevansa monta tiikeriä, jotka köllivät takan edessä ja syövät valmiiksi pureskeltua lihaa. Myyjä lupaa tarkistaa, olisiko hänen autonsa perä­konttiin unohtunut jotain mielen­kiintoista.

Karhu odottaa ja kokeilee päähänsä kettu­kokardi­hattua, johon on ketun naaman lisäksi jätetty häntä ja käpälät. Se on kokonainen kettu, mutta ilman repoa. Pää laitetaan hattuun revon tilalle.

Myyjä palaa, ja vinkkaa karhun teltt­akojun taka­huoneeseen.

Taka­kammarin pöydälle on levitetty ihmisen nahka. Karhu hiplaa nahkaa. Se on nahkea ja haisee suolaiselle. Myyjä sanoo, että sitä sopii sitten sovittaa. Karhu pukeutuu ihmiseksi.

– Tulipa olo, se toteaa. – Näin pedolta ei ole ennen tuntunut, ei ikinä. Minäpä kokeilen tätä ulkona.

Myyjä sanoo, että alasti ei ulos pidä mennä ja että ihmisenä pitää pukeutua. Karhu vetää myyjän varastoista ylleen naalin­nahka­housut, hylkeen­nahka­takin, kettu­rukkaset ja hirven­nahka­saappaat. Sitten se raottaa teltan­lievettä ja tuijottaa markkina­väkeä.

Karhu irrottaa otteensa teltan­liepeestä. Se putoaa paikalleen. Karhu kääntyy ympäri, riisuu turkikset ja ihmisen nahan ja palaa karhuksi. Mitään sanomatta se jättää nahat pöydälle ja lähtee teltasta. Myyjä juoksee sen perään ja kysyy, mikä sille tuli. Petoutta olisi kerrankin ollut tarjolla oikein halpuutettuun hintaan.

– Liika on liikaa, karhu tokaisee ja tyrkkää päähänsä unohtuneen kettu­kokardi­lakin myyjälle.

Vuokralaiset

– Olen niin kyllästynyt itseeni, Laila sanoo ja haukkaa porkkanastaan. – Aina vain liikuntaa ja pelkkää terveellistä.

– Mutta sitähän sinä olet aina halunnut, Kati toteaa. – Harvalla on noin timmi vartalo.

– Silti. Välillä tekee mieli mässäillä ja ryypätä.

Kati vilkaisee taakseen. Siellä ei ole ketään. Ei sivuillakaan.

– Saatan tietää ratkaisun.

– No?

– Se ei ole ihan tavan­omainen, ei ehkä laillinenkaan, mutta toimii.

– Noh?

– Yksi firma vuokraa kehoja. Minä olen vuokrannut sieltä pari kertaa rakasteluun sopivan, sellaisen herkän, joka reagoi tosi auliisti.

– En minä mitään rakastelua kaipaa, Laila tokaisee ja nakkaa puoliksi syödyn porkkanan tien poskeen. – Seksi ei edes käy mielessä.

– Vuokraat jonkun toisen kehon ja mässäilet sillä. Sinun ei tarvitse välittää seurauksista.

– Missä sellainen firma on? Näytä.

Naiset menevät vuokra­firmaan ja vuokraavat kumpikin kehon. Kati astelee ovesta kurvikkaana ja naiselta tuoksuvana. Laila vaappuu ulos vanhana, lihavana miehenä ja suunnistaa suoraan läheiseen ravitsemus­liikkeeseen. Hän syö koko listan läpi, vuokra­keho ottaa vastaan kaiken ja ähisee tyytyväisenä. Välillä grogi tai pari auttavat ruokaa lasehtimaan ja Lailaa jatkamaan mässäilyä. Olutta kuluu tuoppi­tolkulla.

Ilo pisaroi hiki­helminä vuokra­kehon otsalla, kun vuokra-aika päättyy ja Laila palaa vuokra­firmaan. Kati palaa samaan aikaan ja kehrää tyytyväisyyttä. Seksi oli kerta kaikkiaan upeaa. Miten se tuntuukin niin erilaiselta laina­kehossa.

– Mitä pidit? Kati kysyy Lailalta, kun he istuvat puku­huoneessa ja riisuvat vuokra­kehojaan.

– Ei jää tähän, Laila sanoo ja vetää entisen itsensä puku­kaapista. – Olin niin kaivannut mässäilyä ja viinan kittaamista.

– Mitäs minä sanoin? Kati hyrisee.

Laila ryhtyy pukeutumaan itseensä. Se on erilainen kuin aiemmin, uupunut ja kuiva. Jalkojakin särkee penteleesti ja kaikki varpaan­kynnet ovat irronneet. Jaloissa on lukuisia rakkoja.

– Mitä tälle on tapahtunut? Laila ihmettelee. Kati sanoo, että kannattaa kysyä kaupan­hoitajalta.

– Sillä on juostu kolme maratonia, kaupan­hoitaja sanoo. – Meillä on harvoin tarjota yhtä urheilullista kehoa. Jonoon jäi vielä monta, jotka haluavat kokeilla maratonia tai puoli­maratonia.

– Vuokrasitteko te minun kehoa muille?

– Totta kai, ihan sopimuksen mukaan. Tehän sanoitte lukeneenne sen ennen alle­kirjoitusta.

Pienelle koiralle

Oli koiralla märkä suu,
johon kuului herkkuluu.
Siihen hammas pureutui,
ja luu maahan tukeutui.

Suklaakeksi (K-18)

– Kuu­let­ko tuon? Pau­la ute­lee, na­ker­taa kau­ra­kek­sin syr­jää ja hörp­pää mus­taa tee­tä.

– Min­kä? Lai­la ky­syy ja hö­ris­tää kor­viaan. – Mi­nä en kuu­le kuin si­tä sa­maa mu­sii­kin jol­lo­tus­ta, jo­ta tääl­lä ai­na soit­ta­vat.

– Sii­nä on eri­lai­nen sä­vy tai soin­ti. Vä­hän aa­ve­mai­nen. Kuun­te­le.

– En viit­si. Te­ki­si mie­le­ni käy­dä ha­ke­mas­sa toi­nen kek­si. Tä­mä iän­ikui­nen pant­taus ei ole mis­tään ko­toi­sin.

Pau­la tu­hah­taa. Lai­la nou­see pöy­däs­tä ja ko­pis­te­lee kah­vi­lan tis­kil­le. Hän ot­taa en­sin kau­ra­kek­sin, mut­ta vaih­taa sen suk­laa­kek­siin. Elä­mä ri­sai­sek­si, hän miet­tii, ker­ran­han si­tä vain.

Sa­mal­la, kun Lai­la va­tu­loi kek­se­jään, Pau­lan kuu­le­mat soin­nut py­säyt­tä­vät hä­nen mie­len­sä. Ai­ka hi­das­tuu, ja Pau­lan pai­dan al­le, ris­ti­se­län koh­dal­le ai­neel­lis­tuu käär­me­mäi­nen olen­to, jo­ka pu­reu­tuu kiin­ni hä­nen sel­kä­ran­kaan­sa, juo sel­kä­yti­men ja sol­jah­taa sen ti­lal­le.

Lai­la pa­laa pöy­tään. Hä­nen pos­ken­sa heh­ku­vat. On syn­ti syö­dä suk­laa­kek­se­jä sil­loin, kun sii­hen ei ole eri­tyis­tä syy­tä. Mut­ta tä­nään hän kui­ten­kin söi­si ja Pau­la sai­si ka­deh­tia.

– Suk­laa­ta, Pau­la to­kai­see, ot­taa Lai­lan tuo­man kek­sin ja nie­lai­see sen ker­ral­la, pu­re­mat­ta.

– Mi­nun kek­si! Lai­la pa­rah­taa. – Söit mi­nun kek­sin. Mik­si?

Pau­la kat­soo ys­tä­vään­sä sil­mät se­läl­lään ja suu au­ki, vil­kai­see suk­laan tah­ri­mia sor­miaan ja pyö­rit­tää pää­tään.

– En tie­dä. Se läh­ti ihan sel­kä­yti­mes­tä.

– Nyt kyl­lä haet mi­nul­le uu­den.

Pau­la nyök­kää, nou­see ja rä­jäh­tää nau­ruun, rii­suu hui­vin­sa ja sol­mii sen ys­tä­vän­sä pään ym­pä­ril­le, ki­ris­tää lie­peet tä­män kau­lan ym­pä­ril­le. Lai­la ko­rah­te­lee ja rii­pii hui­vin pääs­tään.

– Mi­kä si­nua rii­vaa? hän ky­syy.

– En tie­dä. An­teek­si. Odo­ta het­ki, niin tuon si­nul­le kek­si­si.

Lai­la ve­tää hen­keä ja kat­soo ys­tä­vän­sä pe­rään. Mu­siik­ki ai­lah­taa, ja ai­ka mel­kein py­säh­tyy. Kun se taas ete­nee, on Lai­lan sel­kä­yti­men pai­kal­la sa­man­lai­nen käär­me­olen­to kuin Pau­lal­la.

Pau­la pa­laa, tuo kek­sin ja sa­noo voi­van­sa huo­nos­ti. Hä­nen as­ke­leen­sa ha­pa­roi­vat ja sil­män­sä sei­so­vat. Hän is­tuu­tuu, ta­voit­te­lee Lai­lan kät­tä, tart­tuu sii­hen ja vie huu­lil­leen, imai­see ys­tä­vän­sä etu­sor­mea ja pu­rai­see sii­tä uloim­man ni­ve­len ir­ti. Lai­la tui­jot­taa sor­men­tyn­kää. Sii­tä va­luu ve­ri.

– Omi­tuis­ta, hän sa­noo. – Se tun­tui to­si hy­väl­tä. Pu­re vie­lä.

– En var­mas­ti pu­re, Pau­la sa­noo ja pu­ree toi­sen­kin sor­men poik­ki. Lai­la huo­hot­taa.

Hä­nen ke­hon­sa vä­räh­te­lee.

– Tä­mä en ole mi­nä, Pau­la kil­juu ja raa­te­lee ys­tä­vän­sä kät­tä. – En mi­nä ole täl­lai­nen.

Aut­ta­kaa jo­ku!

Tur­va­mies lä­hes­tyy nai­sia. He käy­vät mie­hen kimp­puun, pu­re­vat ja re­pi­vät tä­tä kä­sis­tä niin, et­tä va­sen käm­men ir­toaa ja pu­toaa maa­han. Lat­tial­la on jo ai­ka pal­jon ver­ta. Tur­va­mies kar­juu.

– Apua! Aut­ta­kaa! nai­set huu­ta­vat. – Tä­mä ei ole tot­ta! Ei täl­lais­ta ole!

Toi­nen tur­va­mies tu­lee apuun ja tuik­kaa nai­sia säh­kö­la­maut­ti­mel­la. Nai­set kaa­tu­vat ja jää­vät ma­kaa­maan hil­jaa pai­kal­leen. Käär­me­olen­not pois­tu­vat nai­sis­ta, kie­rou­tu­vat yh­teen ja ka­toa­vat. Nii­den jäl­ke­läi­set al­ka­vat kas­vaa ja ke­hit­tyä Pau­lan ja Lai­lan hal­vaan­tu­neis­sa ke­hois­sa. Koh­ta on ai­ka.