Suklaakeksi (K-18)

– Kuu­let­ko tuon? Pau­la ute­lee, na­ker­taa kau­ra­kek­sin syr­jää ja hörp­pää mus­taa tee­tä.

– Min­kä? Lai­la ky­syy ja hö­ris­tää kor­viaan. – Mi­nä en kuu­le kuin si­tä sa­maa mu­sii­kin jol­lo­tus­ta, jo­ta tääl­lä ai­na soit­ta­vat.

– Sii­nä on eri­lai­nen sä­vy tai soin­ti. Vä­hän aa­ve­mai­nen. Kuun­te­le.

– En viit­si. Te­ki­si mie­le­ni käy­dä ha­ke­mas­sa toi­nen kek­si. Tä­mä iän­ikui­nen pant­taus ei ole mis­tään ko­toi­sin.

Pau­la tu­hah­taa. Lai­la nou­see pöy­däs­tä ja ko­pis­te­lee kah­vi­lan tis­kil­le. Hän ot­taa en­sin kau­ra­kek­sin, mut­ta vaih­taa sen suk­laa­kek­siin. Elä­mä ri­sai­sek­si, hän miet­tii, ker­ran­han si­tä vain.

Sa­mal­la, kun Lai­la va­tu­loi kek­se­jään, Pau­lan kuu­le­mat soin­nut py­säyt­tä­vät hä­nen mie­len­sä. Ai­ka hi­das­tuu, ja Pau­lan pai­dan al­le, ris­ti­se­län koh­dal­le ai­neel­lis­tuu käär­me­mäi­nen olen­to, jo­ka pu­reu­tuu kiin­ni hä­nen sel­kä­ran­kaan­sa, juo sel­kä­yti­men ja sol­jah­taa sen ti­lal­le.

Lai­la pa­laa pöy­tään. Hä­nen pos­ken­sa heh­ku­vat. On syn­ti syö­dä suk­laa­kek­se­jä sil­loin, kun sii­hen ei ole eri­tyis­tä syy­tä. Mut­ta tä­nään hän kui­ten­kin söi­si ja Pau­la sai­si ka­deh­tia.

– Suk­laa­ta, Pau­la to­kai­see, ot­taa Lai­lan tuo­man kek­sin ja nie­lai­see sen ker­ral­la, pu­re­mat­ta.

– Mi­nun kek­si! Lai­la pa­rah­taa. – Söit mi­nun kek­sin. Mik­si?

Pau­la kat­soo ys­tä­vään­sä sil­mät se­läl­lään ja suu au­ki, vil­kai­see suk­laan tah­ri­mia sor­miaan ja pyö­rit­tää pää­tään.

– En tie­dä. Se läh­ti ihan sel­kä­yti­mes­tä.

– Nyt kyl­lä haet mi­nul­le uu­den.

Pau­la nyök­kää, nou­see ja rä­jäh­tää nau­ruun, rii­suu hui­vin­sa ja sol­mii sen ys­tä­vän­sä pään ym­pä­ril­le, ki­ris­tää lie­peet tä­män kau­lan ym­pä­ril­le. Lai­la ko­rah­te­lee ja rii­pii hui­vin pääs­tään.

– Mi­kä si­nua rii­vaa? hän ky­syy.

– En tie­dä. An­teek­si. Odo­ta het­ki, niin tuon si­nul­le kek­si­si.

Lai­la ve­tää hen­keä ja kat­soo ys­tä­vän­sä pe­rään. Mu­siik­ki ai­lah­taa, ja ai­ka mel­kein py­säh­tyy. Kun se taas ete­nee, on Lai­lan sel­kä­yti­men pai­kal­la sa­man­lai­nen käär­me­olen­to kuin Pau­lal­la.

Pau­la pa­laa, tuo kek­sin ja sa­noo voi­van­sa huo­nos­ti. Hä­nen as­ke­leen­sa ha­pa­roi­vat ja sil­män­sä sei­so­vat. Hän is­tuu­tuu, ta­voit­te­lee Lai­lan kät­tä, tart­tuu sii­hen ja vie huu­lil­leen, imai­see ys­tä­vän­sä etu­sor­mea ja pu­rai­see sii­tä uloim­man ni­ve­len ir­ti. Lai­la tui­jot­taa sor­men­tyn­kää. Sii­tä va­luu ve­ri.

– Omi­tuis­ta, hän sa­noo. – Se tun­tui to­si hy­väl­tä. Pu­re vie­lä.

– En var­mas­ti pu­re, Pau­la sa­noo ja pu­ree toi­sen­kin sor­men poik­ki. Lai­la huo­hot­taa.

Hä­nen ke­hon­sa vä­räh­te­lee.

– Tä­mä en ole mi­nä, Pau­la kil­juu ja raa­te­lee ys­tä­vän­sä kät­tä. – En mi­nä ole täl­lai­nen.

Aut­ta­kaa jo­ku!

Tur­va­mies lä­hes­tyy nai­sia. He käy­vät mie­hen kimp­puun, pu­re­vat ja re­pi­vät tä­tä kä­sis­tä niin, et­tä va­sen käm­men ir­toaa ja pu­toaa maa­han. Lat­tial­la on jo ai­ka pal­jon ver­ta. Tur­va­mies kar­juu.

– Apua! Aut­ta­kaa! nai­set huu­ta­vat. – Tä­mä ei ole tot­ta! Ei täl­lais­ta ole!

Toi­nen tur­va­mies tu­lee apuun ja tuik­kaa nai­sia säh­kö­la­maut­ti­mel­la. Nai­set kaa­tu­vat ja jää­vät ma­kaa­maan hil­jaa pai­kal­leen. Käär­me­olen­not pois­tu­vat nai­sis­ta, kie­rou­tu­vat yh­teen ja ka­toa­vat. Nii­den jäl­ke­läi­set al­ka­vat kas­vaa ja ke­hit­tyä Pau­lan ja Lai­lan hal­vaan­tu­neis­sa ke­hois­sa. Koh­ta on ai­ka.