Taidetta

– Laila, Mervi kuiskaa ja nyhtää kumppaniaan käsi­varresta. – Laila kuuntele.

Laila tuijottaa foto­realistista maalausta, joka esittää miestä uljaimmillaan, eikä malta ruveta kuuntelemaan, mitä Mervillä on asiaa. Se on kuitenkin taas jotain maailmaa syleilevää.

– Laila! Mervi sanoo ja heiluttaa päätään oven­suuta kohti. – Katso nyt, tuolla.

– Älä nyt häiritse. Anna minun kokea tämä. Tämä uppoaa minuun niin täysin, niin kokonaan.

Mervi tuhahtaa ja istuutuu penkille. Omapa olisi vahinkonsa.

Laila tuijottaa kuvaa. Ajan päästä hän vavahtaa ja katsoo Merviä, joka on nukahtanut penkille. Tämän leuka on painunut rintaa vasten, ja ohut sylkivana riippuu toisesta suupielestä. Laila istuutuu ja tönäisee ystäväänsä.

– Sinä kuorsaat, Laila toteaa ja työntää puhtaan paperi­nenä­liinan Mervin kouraan.

– Ymh? Enkä kuorsaa. Lepuutin vain vähän öökönöitä.

– Mikä se oli, jota halusit äsken näyttää?

– Mikä oli mikä? Ai niin. Tuolla oven­suussa, penkillä.

Laila kääntyy. Penkillä istuu nuori mies, joka pyyhkii kuola­vanaa suu­pielestään.

– Se näytti siltä kuvan mieheltä, sen jota tuijotit. Nyt se on vaan se sama istuja, joka siellä aina istuu. Miksiköhän se muuten tekee niin? Luulisi nuorella miehellä olevan muutakin puuhaa.

– Se taitaa olla se samaistuja, josta oli lehdessä juttua.

– Niinhän minä sanoin, se sama istuja kuin aina.

– Ei mikään sama istuja vaan samaistuja. Sen tehtävä on samaistua näkemäänsä ja kokemaansa.

– Ai.

– Se on luemma siinä tosi hyvä. Siksi se onkin täällä. Taidetta koko tyyppi.

– Ilmankos se näytti siltä kuvalta. Ihan kuin se olisi ollut siinä mallina.

– Tekee se sitäkin. Se on kansalais­opistolla taide­kurssien mallina, samaistuu Mona Lisaan, Dorian Grayhin ja vaikka kehen. Se on jopa ollut croquis-kursseilla alastomana naisena.

– No se on jo aika hyvin samaistuttu.

– Totta. Mutta arvaapas missä se on parhaimmillaan.

– Koirana. Ei kun aasina.

– No ei. Oma­kuvissa.

– Sekö oikein urakoi niitä?

– Ihmiset pyytävät sitä esittämään itseään ja maalaavat sitten mallista oma­kuvansa. Siinä on, tiedätkös, yksi hyvä juttu: oma­kuva ei ole peili­kuva. Mihin sinä nyt?

– Näytän sille yhden tyypin valo­kuvaa. Jos se vaikka osaisi samaistua siihen. Minulta jäi viimeksi muutama sana sille sanomatta.