torstai 26. helmikuuta 2015

Taidetta

– Laila, Mervi kuiskaa ja nyhtää kumppaniaan käsi­varresta. – Laila kuuntele.

Laila tuijottaa foto­realistista maalausta, joka esittää miestä uljaimmillaan, eikä malta ruveta kuuntelemaan, mitä Mervillä on asiaa. Se on kuitenkin taas jotain maailmaa syleilevää.

– Laila! Mervi sanoo ja heiluttaa päätään oven­suuta kohti. – Katso nyt, tuolla.

– Älä nyt häiritse. Anna minun kokea tämä. Tämä uppoaa minuun niin täysin, niin kokonaan.

Mervi tuhahtaa ja istuutuu penkille. Omapa olisi vahinkonsa.

Laila tuijottaa kuvaa. Ajan päästä hän vavahtaa ja katsoo Merviä, joka on nukahtanut penkille. Tämän leuka on painunut rintaa vasten, ja ohut sylkivana riippuu toisesta suupielestä. Laila istuutuu ja tönäisee ystäväänsä.

– Sinä kuorsaat, Laila toteaa ja työntää puhtaan paperi­nenä­liinan Mervin kouraan.

– Ymh? Enkä kuorsaa. Lepuutin vain vähän öökönöitä.

– Mikä se oli, jota halusit äsken näyttää?

– Mikä oli mikä? Ai niin. Tuolla oven­suussa, penkillä.

Laila kääntyy. Penkillä istuu nuori mies, joka pyyhkii kuola­vanaa suu­pielestään.

– Se näytti siltä kuvan mieheltä, sen jota tuijotit. Nyt se on vaan se sama istuja, joka siellä aina istuu. Miksiköhän se muuten tekee niin? Luulisi nuorella miehellä olevan muutakin puuhaa.

– Se taitaa olla se samaistuja, josta oli lehdessä juttua.

– Niinhän minä sanoin, se sama istuja kuin aina.

– Ei mikään sama istuja vaan samaistuja. Sen tehtävä on samaistua näkemäänsä ja kokemaansa.

– Ai.

– Se on luemma siinä tosi hyvä. Siksi se onkin täällä. Taidetta koko tyyppi.

– Ilmankos se näytti siltä kuvalta. Ihan kuin se olisi ollut siinä mallina.

– Tekee se sitäkin. Se on kansalais­opistolla taide­kurssien mallina, samaistuu Mona Lisaan, Dorian Grayhin ja vaikka kehen. Se on jopa ollut croquis-kursseilla alastomana naisena.

– No se on jo aika hyvin samaistuttu.

– Totta. Mutta arvaapas missä se on parhaimmillaan.

– Koirana. Ei kun aasina.

– No ei. Oma­kuvissa.

– Sekö oikein urakoi niitä?

– Ihmiset pyytävät sitä esittämään itseään ja maalaavat sitten mallista oma­kuvansa. Siinä on, tiedätkös, yksi hyvä juttu: oma­kuva ei ole peili­kuva. Mihin sinä nyt?

– Näytän sille yhden tyypin valo­kuvaa. Jos se vaikka osaisi samaistua siihen. Minulta jäi viimeksi muutama sana sille sanomatta.

7 kommenttia:

  1. Heh, netissä on ollut juttua pojasta joka meikkaa itsensä vaikka kenen julkkislaulajan näköiseksi. Niin että uskon tästäkin Peikon tarinasta joka sanan. Minäkin voisin tarvita blogin omakuvaan mallin!

    VastaaPoista
  2. Minulta puuttu vielä 29FacesFeb2015-haasteesta muutama naama, mahtaisiko tästä tyypistä saada malliapua. Näin loppukuusta, kun alkaa hiipua into ja mallit, olisi tärkeää saada apua ja kannustusta.

    Minulla hän voisi olla kyllä ihan oma itsensä, ei tarvitsisi samaistua kehenkään. Voisi kyllä olla, että alkaisi ujostuttaa, jos ihan itsenään pitäisi olla. Se on eri juttu nääs...

    VastaaPoista
  3. Kurkkaappa minkälainen samaistuja meillä istuu
    http://enkulinkasityot.blogspot.fi/2015/02/yllaripostia-susannalta_26.html

    VastaaPoista
  4. Johan on samaistuja, kun anatommijaakin pystyy noin vaan muuttamaan.
    Mona Liisahan oli kylläkin mies, että siihen nyt on helpompi samaistua.

    Sijaiskärsijöille löytyisi varmaan runsaastikin käyttöä.

    VastaaPoista
  5. Mitä tähän osaa enää sanoa? Silitän peikkoa ja kehun juttua:) Tämä tarina upposi minuun lämmin veitsi voihin. Sa maistoin sitä ja odotan kuola valuen lisää:)

    VastaaPoista
  6. Öökönöt suorana minä tälle nauroin. Nauroin, vaikka hiukan otti pökkeröön. En haluaisi samaistua tuohon kuola-ja kuorsakohtaan, mutta pakko on. :(

    VastaaPoista
  7. Onpa osuva ja hauska juttu! Kirjoitat dialogia kuin vettä vaan. Sitä taitoa sinulta kadehdin. Lisäksi kadehdin sitä, että keksit aina hyviä jutun aiheita. Mistähän niitä pälkähtääkään päähäsi!

    VastaaPoista