sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Endomychus coccineus

pirkkoseniäinen

– Kato millanen leppäkerttu. Sillä on vaan neljä pistettä. Onkohan se poikanen?

– Ei tietenkään! Kuoriaiset ovat pienenä toukkia, ei poikasia.

– Sitte se on nelipistepirkko. Eikös ne olekin tällaisia piäniä?

– Ei. Väri ei passaa. Nelipistepirkko – exochomus quadripustulatus – on tyypillisesti kiiltävän musta, tosin niitä on ruskeita ja punertaviakin. Pisteet ovat punaoransseja, joskus keltaisia.

– Mistä sinä muka kaiken tuon tiedät?

– Minulla on aivointernet. Selaan nettiä mielessäni ja teen hakuja. Se on huiman kätevää. Tieto on aina ihan mielen päässä.

– Älä! Voitko lukea sähköpostiakin?

– Totta kai, ja lähettää. Katsos näin. Lähetin sulle sen otuksen nimen sähköpostilla.

– Sekö se kilahti? Odotas. Pirkkosieniäinen! Eihän sellaista otusta olekaan.

– Ei olekaan. Oikeasti tuo on kirahvi, joka on kutistunut, kun se on pesty liian kuumassa vedessä punaisten kalsareiden kanssa.

– Ihan tosi? On se kätevä tuo aivonetti. Mäkin haluun sellasen. Mistä niitä saa?

perjantai 27. syyskuuta 2013

Karhu ja manikyristi

Karhu istuu puistonpenkillä ja lukee eilistä sanomalehteä. Se aloittaa sarjakuvista ja hihittelee niihin kätketyille oivalluksille. Sarjakuvien vieressä on ilmoitus, jossa luvataan uudet ja upeat kynnet.

Karhu vilkaisee kynsiään. Ne ovat kuluneet ja kaipaavat teroittamista. Ilmoituksessa on kuva kynsistä, jotka ovat pitkät ja terävät ja joissa on koreita kuvioita. Karhu vertaa kynsiään mainoksen kynsiin ja päättää etsiä ilmoituksessa mainitun paikan.

 

Taksikuski painaa kaasun pohjaan, pirssin takapyörät ujeltavat asfalttia vasten ja niistä nousee paksu savu. Karhu seisoo manikyyrilaitoksen edessä ja katselee poistuvan taksin perään. Sitten se kohauttaa harteitaan ja avaa hoitolan oven.

Kello kilahtaa, kun karhu astuu sisään. Molemmat asiakkaat ja kaikki kolme manikyristiä kiljuvat ja ryntäävät tiskin taakse piiloon.

– Täällä tuoksuu kaurapuuro, karhu murahtaa ja nuuhkii tiskin takaisia. – Onko joku maistanut puuroani?

Tiskin takaa nousee nainen, jonka yllä on mustat housut ja oranssi essu. Paita on tyköistuva ja musta. Naisen ketunpunaiset hiukset on leikattu siiliksi.

– Minä söin omakeittämää, nainen sanoo. – Tykkään puurosta.

Karhunkin mielestä puuro on hyvää ja se lupaa tulla naisen luo aamupuurolle, mutta ensin se haluaa uudet ja terävät kynnet. Kontio ojentaa käpäläänsä naiselle, joka tarttuu siihen, rapsuttelee, kokeilee kynsiä ja pyörittelee päätään.

– Aikamoinen urakka, hän sanoo ja ohjaa karhun istumaan manikyyripöydän ääreen. – Näissä on paljon viilaamista.

Karhu näyttää ilmoitusta ja sanoo haluavansa samanlaiset kynnet kuin siinä.

– Rakennekynnet? hoitaja kysyy. – Geelirakennekynnetkö? Ja ranskalaisen manikyyrin?

Karhu nyökkää ja manikyristi ryhtyy työhön. Hän puhdistaa, viilaa ja hinkkaa, hakee välillä isomman viilan ja hinkkaa taas, kertoo karhulle kynsitarinoita. Karhu nyökyttelee. Sen mielestä on mukavaa kuunnella tarinoita ja katsella, kun kynsi muuttuu teräväksi ja sen pintaan levitetään geeliä.

Se kiinnostaa muitakin. Molemmat asiakkaat ja heitä hoitaneet manikyristit kurkkivat karhun harteiden ylitse työn edistymistä ja tunnustelevat karhun turkin pehmeyttä.

Kuluu monta tuntia, tulee jo yö ja melkein aamu. Siilitukkainen nainen saa työnsä valmiiksi. Karhun uudet kynnet hohtavat kiiltävän mustina ja niiden kärjet ovat tumman siniset. Muut asiakkaat ja manikyristit ovat poistuneet jo kauan sitten.

Nainen nuokkuu karhua vastapäätä silmät puoliummessa ja kädet sylissä. Karhu nousee, kehuu työn jäljen, nostaa naisen syliinsä ja lupaa viedä tämän kotiinsa. Aamulla se keittäisi puuroa ja toisi naisen takaisin töihin. Nainen rutistaa karhua, painaa päänsä sen karvaista rintaa vasten ja sanoo, ettei hän enää ikinä tahdo mennä töihin.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kallio, rakastettuni

– Täällä, täällä sinä olet, ja minä olen etsinyt sinua joka paikasta. Etsin soilta ja metsistä, pelloilta, pihoilta ja ojienpielistä, mutta en löytänyt mitään kaltaistasi. Ikävä kaihersi mieltäni ja raapi siihen naarmuja, mutta nyt voin unohtaa ne kaikki, niitä ei enää ole, koska sinä olet siinä ja täytät mieleni harmaudellasi. Kohta minä peitän sinut, vain muutama hetki ja käärin sinun harmautesi minun vihreyteeni. Lepään jykevällä pinnallasi ja sinä olet kokonaan minun.

– Entä tahdonko minä olla sinun? Sinä peität metsässä kiviä ja kantoja, pehmustat soita ja pihoja, levittäydyt vihreänä peitteenä sinne, missä sinulla vain on tilaa kasvaa. Sinun nopeutesi hämmentää minun hitauteni, ensin sinua ei ollut ja nyt jo peität minusta suurimman osan, roikut paksuna mattona reunani ylitse, kasvat ja leviät nopeammin kuin ymmärrän mahdolliseksi.

– Sinä olet kiveä, rakkaani, olet maailman juuri, jonka päällä minä saan kasvaa ja kukoistaa. Minun juurtumahapseni pitelevät sinusta kiinni, ja minä imen vettä sateesta, pidän sinut kosteana versojeni alla.

– Sinä suljet minut maailmasta, piilotat auringon säteiltä. Minä, joka iloitsin auringon kuumuudesta, olen nyt allasi pimeän viileydessä, kosteana ja kylmänä. Sinun turpeutuvat versosi ovat kauniita ja pehmeitä, ja niiden alla – minun päälläni – vilisee elämää, josta en aiemmin tiennyt mitään. Silti minua ahdistaa sylissäsi.

– Minä tahdon vain pidellä sinua.

– Pitele, älä sulje minulta maailmaa. Aika on lyhyt. Tahdon nähdä kevätauringon lämmön, kuulla lumen ja jään sulavan, tuntea karhun tassut ja ketun hännän huikahduksen ylläni.

 

Kun tuli syksy ja kylmät yöt, kun ruska punersi varpuja ja puiden lehtiä, tuolle kalliolle könnehti karhu. Se kaapasi sammalet syliinsä ja vei talvipesäänsä, nukkui niiden pehmoisessa kevääseen. Kesällä kallion poikki rakennettiin tie ja kallio murskattiin sepeliksi. Sammal kasvaa edelleen kallion päällä, kurottaa kallioleikkaukselta alas tielle, mihin sepelimurska on peitetty mustan asfaltin alle.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Geotrupes stercorarius

 

– Se on isosittiäinen, ihan tavallinen sontiainen. Mitä sinä tuollaisia keräät?

– Minä lennän niillä. Kasvatan niistä lentsikoita.

– On sulla projektit. Ei noin pieni paljoa kanna.

– Ei, mutta ne kasvavat suunnilleen volkkarin kokoisiksi, kun niitä ruokkii lajityypillisellä ravinnolla.

– Ja sitten hyppäät selkään ja liidät pitkin taivaita, vai?

– Ei kun ne kaiverretaan tyhjiksi. Siivistä jätetään sisätyngät, joista voi veivata itsensä ilmaan. Se on hyvää treeniä samalla. Sillä pörisee kuule neljäkin ihmistä kerralla.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Liikennevalokuolema

Muriel irvisti. Suunnittelijoiden mielikuvitus oli hukassa. Kukaan ei ollut tuonut mitään uusia ajatuksia liikennekäyttäytymisen kohentamiseen. Jalankulkijat ylittivät teitä miten lystäsivät, ja autoilijoiden piti jarruttaa, ettei autoon tulisi kolhuja. Renkaatkin siinä kuluivat.

– Eikö kenelläkään ole yhtään uutta ajatusta? Muriel kysyi ja katseli pöydän ympärillä istuvia ihmisiä. – Autojen siirtäminen tunneleihin on silkkaa pilkkaa. Minä haluan maisemia ja raitista ilmaa. Moottorikaan ei toimi kunnolla paksussa pakokaasussa.

– Pitäähän jalankulkijoidenkin päästä kulkemaan, Billy sanoi hiljaisella äänellä.

– Mutta eivät saa estää autojen liikkumista! Muriel kiljui ja hakkasi nuijalla pöytää. – Autoja kolhiutuu suojatiellä liikaa. Ihmiset eivät noudata liikennevaloja. Keksikää nyt jotain, himputti.

– Se punainen ukko on liian symppis, vanha jämeräpartainen insinööri sanoi. – Laitetaan siihen punainen irvistävä pääkallo.

– Hmm…

– Se voisi vilkkuakin. Tai nauraa ääneen, hohottaa haudantakaisesti.

– Mitäs muuta?

– Siinä voisi tietty olla elokuva punaisen paikalla. Ainakin pahimmissa paikoissa.

– Millainen.

– Ihan lyhyt. Hemaiseva blondi jää auton alle ja veret roiskuu ruutuun niin, että se muuttuu punaiseksi. Olisi kunnon merkitys sillä värillä.

– Mitäs sanotte? Muriel kysyi ja katsoi ympärilleen.

– Kuulostaa tylyltä, Billy totesi ja yskäisi.

– Kuulostaako? Hyvä. Kokeillaan sitä, Muriel sanoi ja kopautti kokouksen päättyneeksi.

 

Jalankulkijat unohtuvat tuijottamaan uutta liikennevaloelokuvaa, jossa nuori kaunis nainen kuolee kerta toisensa jälkeen. Elokuvan tuottajat ovat panneet parastaan ja tehneet monta versiota liikenne­valo­kuolemasta. Kuolema on aina sama, mutta naiset vaihtuvat.

Muriel tarkkailee tapahtumia valvomosta ja on tyytyväinen. Kukaan ei mene tien ylitse. Vihdoinkin on keksitty toimiva ratkaisu. Yhtäkkiä joku juuri paikalle tulleista onkin ajotiellä ja lähestyvän auton on jarrutettava välttääkseen peltien kolhiintumista. Jalankulkija loikkaa syrjään.

– Hakekaa tuo tyyppi, Muriel komentaa ja kaksi virkapukuista tekee niin kuin on käsketty.

– Miksi et noudattanut valoja? Muriel kysyy.

– Siinä oli etanan limajana mädäntyvällä lehdellä, mies selittää ja näyttää etanaliman peittämiä kenkiään. – Minä vaan liukastuin.

 

Peikolta pöö Magdalena Haille ja J.S. Meresmaalle.

torstai 19. syyskuuta 2013

Hiivaleipä on kallista

Kaupunki jossain syrjässä, sivukuja, lähes pimeä kellarikapakka, jota valaisee baaritiskin yllä roikkuva, kituliaalla liekillä palava öljylyhty. Kapakoitsija on iso, mustahiuksinen mies, jonka käsivarsia peittävät merimiestatuoinnit. Hän nojaa tiskiin ja katselee vieraitaan, jotka tyhjentävät tumman oluen täyttämiä tuoppejaan kapakan hämyssä puisten, pyöreiden pöytien ääressä. Kukaan ei sano mitään. Kaikki ovat vaiti. On aivan hiljaista.

Ovi nirskahtaa auki. Eräs vieraista, takimmaisen pöydän ääressä istuva merirosvon näköinen mies, hätkähtää ja hörppää tuopistaan niin, että ryystö kuuluu. Kaikki katsovat. Mies laskee tuoppinsa pöydälle ja nyökkää ovelle.

Oven suussa seisoo pukumies, joka vilkuilee ympärilleen ja lähtee sitten kulkemaan tiskille. Askeleet narisevat. Jokainen katsoo.

Kapakoitsija laskee pyytämättä tuopillisen olutta, laskee sen tiskille ja näyttää kolmea sormeaan. Mies etsii lakkaristaan lantteja ja kilauttaa ne tiskille. Sitten hän nostaa tuopin huulilleen ja juo pitkään, ähkäisee päälle ja pyyhkii suunsa hihaansa.

– Tosi hyvää, hän kehaisee.

Kapakoitsija ei sano mitään. Pukumies kääntyy ympäri ja huomaa olevansa huomion keskipiste. Hän kohottaa tuoppiaan ja ojentaa sitä muita vieraita kohti.

– Oluelle, hän sanoo ja tekee kippiksen ilmaan.

Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei vastaa eleeseen. Kaikki tuijottavat.

– Aika vaisua porukkaa, mies toteaa ja kääntyy kapakoitsijan puoleen. – Kuulin, että täältä saisi hiivaleipää, pitääkö paikkansa?

Kapakoitsija tulee tiskin takaa ja tarttuu miestä kauluksesta. Hän retuuttaa tämän ulos ja paiskaa kadunviereen.

– Meinaisit minun leipääni syödä, kapakoitsija mörisee ja potkaisee pukumiestä sääreen. – Jos kaikki söisivät hiivaleipää, niin kukaan ei enää ostaisi olutta, himputti vieköön.

Pukumies jää kadunreunaan istumaan ja pitelemään jalkaansa. Kapakoitsija palaa kellariinsa, josta kohta nousee se merirosvon oloinen mies. Tämä pysähtyy pukumiehen kohdalle.

– Hiivaleipä on kallista, merirosvotyyppi sanoo. – Onko rahaa?

– On minulla, mies sanoo ja ojentaa varta vasten varaamansa setelinipun merirosvolle. Tämä työntää setelit taskuunsa ja kaivaa toisesta muutaman hiivaleivän palasen, joista antaa yhden miehelle. Tämä työntää sen kaksin käsin suuhunsa, mupeltaa ja nielaisee. Merirosvon näköinen mies nauraa karheaa naurua.

– Tuo hiiva ei pelkästään pane olutta vatsassa, hän sanoo. – Se pierettää ja turvottaa mahan rantapalloksi.

– Kyllä minä sen tiedän. Mutta olen kyllästynyt käymään kapakoissa ja kittaamaan olutta. Nyt voin juoda limua tai syödä pullaa ja ottaa kännin sillä konstilla.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Sammakko ja ohikulkijat



– Hei, te siellä. Tahdotteko pusun?

– Mekö?

– Niin, te kaksi. Tahdotteko?

– Me pussaillaan vaan toisiamme. Sitä paitsi sinä olet sammakko.

– Mutta sammakot voivat muuttua prinssiksi tai prinsessaksi, kun niitä pussataan.

– Kummaksi sinä muutut?

– En tiedä. Kuulkaas...

– No?

– Jos toinen pussaisi minua edestä ja toinen samanaikaisesti takaa, niin se varmaan selviäisi.

– Takaa?

– Niin.

– Että nostaisimme sinua ja pussaisimme? Edestä ja takaa?

– Niin.

– No mikäs siinä. Hops ja pus pus.

– Muutuinko minä?

– Et, mutta me taisimme muuttua.

– Minusta te näytätte samalta kuin ennenkin.

– Joo, mutta meistä tuntuu aasilta, eikös vaan heilaseni?

– Joo. Sitä paitsi sammakot maistuvat pahalle. Ainakin takaa.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Puolestanukkumispalvelu

Eikö sinulla ole aikaa tai malttia nukkua? Meneekö aika hukkaan nukkuessasi? Vietätkö yösi unettomana ja mietit työ­asioita? Näetkö painajaisia? Unohda uni­ongelmat ja kokeile uutta palveluamme.

Me nukumme puolestasi,

sinä voit käyttää yösi tehokkaaseen työskentelyyn ja tienata tuplasti sen mitä naapurisi. Kokeile heti.


Upea tarjous, ajattelin ja päätin saman tien kokeilla sitä. Tilaaminen kävi kätevästi tekstiviestillä, ja sain vastaukseksi tiedon puolestanukkujan nimittämisestä. Hän oli ilmoituksen mukaan erittäin kokenut ja ollut alalla jo pitkään. Luottamukseni heräsi välittömästi.

Otin illaksi tuplamäärän töitä kotiin. Nyt ehtisin, kun ei tarvinnut välittää nukkumisesta. Minä sain tehdä juuri sitä mitä halusin.

Tuplamäärä töitä oli liian vähän. Yötyö oli tehokasta, kukaan ei tullut ovelle norkoilemaan tai kyselemään tyhjänpäiväisyyksiä. Kun sain työt tehtyä, läksin työmaalle. Siellä olisi tekemätöntä työtä.

Näin kului muutama kuukausi. En enää viitsinyt mennä kotiin ollenkaan, vaan vietin kaiken aikani toimistossa. Pomo kummasteli ahkeruuttani ja kerran kehaisikin. Firmalla meni paremmin kuin koskaan ennen.

Työkavereiden työpanos rupesi näyttämään mitättömältä omaani verrattuna. He puhuivat minusta pahaa selkäni takana. Tilanne kärjistyi ja sain lähteä. Kukaan ei halunnut kuulla selityksiä. Siinä minä istuin, jalkakäytävän reunakiveyksellä ilman työtä. Yötyö ei ollut tuottanut mitään ja säästöt olivat menneet puolesta­nukkumis­palvelun maksuihin.

Olin masentunut. Ajatukset eivät kulkeneet. Olin jumiutunut omaan surkeuteeni. En tiennyt minne mennä. Harhailin unettomana vuoro­kausi­kaupalla pitkin kaupunkia, kunnes päädyin puolesta­nukkumis­palvelun ovelle. Päätin käydä puhumassa niille, ehkä ne palauttavat osan ennakko­maksuistani, enhän tarvinnut enää heidän palveluitaan.

He tarjosivat minulle töitä, sanoivat, että voisin kevyesti hoitaa kymmenkunnan ihmisen unet omillani. Puolesta­nukkumis­palvelun kysyntä oli kovaa. Monet halusivat nostaa tehokkuuttaan ja elin­tasoaan. Lupasin yrittää.

Nukuin todella makeasti. Uneni oli monin verroin syvempää kuin muistin sen koskaan olleen. Olin aamulla vireä, eikä potkutkaan merkinneet enää mitään, masennukseni oli tyystin kaikonnut.

Allekirjoitin työsopimuksen. Nukun nykyisin ilta­kuudesta aamu­kymmeneen. Päiväs­aikaan hoitelen muutamia palaveri­torkahduksia ja seminaari­uinahduksia. Palkka on parempi kuin aiemmasta työstäni maksettu. Olen todella tyytyväinen, tosin painajais­uni­vuoroista en ole oppinut pitämään.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Korpi ja kuuset

Pieni susi jolkottelee metsässä ja haistelee jälkiä. Se löytää uuden hajun, ja lähtee seuraamaan sitä. Kohta se on korvessa, jossa se ei muista koskaan aiemmin käyneensä. Korvessa kasvaa suuria kuusia, joiden piilossa pienellä aukealla istua jököttää ihminen. Ihmisen lähellä on tynnyri, jonka alla palaa pieni tuli. Tynnyristä nousee putki, joka taipuu ylhäällä ja laskee toisen tynnyrin lävitse ihmisen eteen.

Susi menee katsomaan. Se lähestyy varovasti ja pysyttelee piilossa. Tynnyreistä lähtee haju, joka johdatti suden ihmisen luokse.

Ihminen pitelee astiaa, johon tippuu putkesta kirkasta nestettä. Kun astia tulee täyteen, ihminen siirtää sen syrjään ja laittaa toisen sijaan. Samalla hän ruokkii tulta risuilla ja tikuilla.

Uteliaisuus voittaa ja pieni susi tulee esiin kuusten piilosta.

– Mitä sinä teet? se kysyy.

– Kas, veli hukka, ihminen sanoo. – Otatko voileipää? Siinä on sianläskiä päällä.

Ihminen ryhtyy syömään eväitään, vilkaisee tulta ja antaa eväspaperit sille. Susi ei huoli ihmisen ruokaa, vaan kysyy uudelleen, mitä tämä tekee metsässä.

– Keitän pont… akkuvettä, ihminen sanoo. – Jos vaikka joskus akku meinaa tyhjetä.

Susi haluaa heti tietää, mikä on akku ja mitä sillä tehdään.

Ihminen kertoo, että akussa voidaan säilyttää voimaa ja että sitä voi käyttää asioiden tekemiseen. Hän selittää, että akussa pitää aina olla akkuvettä, muuten se ei toimi, eikä anna voimaa.

Susi katselee ihmistä kulmat kurtussa. Sitten se sanoo, että susi on vahva itse, eikä tarvitse akkua eikä akkuvettä, joka haiseekin aika pahalle, melkein samalle kuin oksennukset tanssilavan luona.

– Maista, ihminen sanoo ja lorauttaa kämmenkuppiinsa tilkan akkuvettä. – Tiedä miten sinunkin akkusi turpoaisivat.

Susi ei huoli. Ihminen höräsee veden kourastaan ja juo vielä lisää suoraan astiasta. Mitä enemmän ihminen juo, sitä puheliaammaksi hän muuttuu ja sitä vähemmän hän muistaa ruokkia tulta.

Kun ihminen lopulta nukahtaa, susi lähtee omaa jälkeään myöten takaisin. Hetken kuljettuaan se kääntyy takaisin ja hakee yhden akkuvesiastioista mukaansa. Ehkä karhu tietäisi, mitä sillä voi tehdä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Oppia ikä kaikki

– Äiti, äiti katso! Tuolla on lintu. Mikä lintu se on, äiti?

– Tuo mustako? Se on varis. Tai voi se olla harakkakin, ne menevät minulla aina sekaisin, kun harakalla ei ole huttukauhaa koskaan mukana.

– Niin kun se hämmentää hännällään. Mutta äiti, eihän tuolla ole häntää, vaan pyrstö.

– Sitten se on varis.

– Mutta äiti. Se ei istu aidalla. Ei se voi olla varis.

– Olkoon sitten mikä hyvänsä, lokki vaikka. Lintu kun lintu.

– Lokki Joonatanko?

– Varmaan se on se. En ainakaan tiedä muun nimisiä.

 

– Katso äiti, tuolla on pieni varis.

– Varikset ovat isoja, melkein koiran kokoisia. Tuo on joku muu, ehkä varpunen.

– Sen pyrstö näyttää ihan hännältä, äiti. Jos se onkin harakka?

– Odotapas, niin minä vähän selaan nettiä, hmm... Se voi olla kuulepas västäräkki, katso. Eikös näytäkin samalta?

– Joo! Se on västäräkki, äiti! Nyt ei kestä enää kauan!

– Mikä?

– Minun synttäreihin.

– Miten niin ei kestä? Nehän ovat vasta tammikuussa.

– Västäräkistä vähäsen, äiti! Muistatko?

– Se tarkoittaa joulua. Sinun synttärit ovat vielä kaukana.

– Joulu! Jee. Kohta on joulu. Mennään pian kotiin äiti, niin kirjoitan joulupukille.

– Mennään, mutta käydään kaupan kautta. Pitää ostaa kinkku ja kalkkuna ja silli rosolliin.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Prinsessat

Seppo istuu puistonpenkillä naispaljouden keskellä. Jokainen nainen on pukeutunut satuprinsessaksi. Joukossa on aivan nuoria, samoin kuin jo varsin ikääntyneitä naisia, suurin osa on kuitenkin Sepon ikäluokkaa, kahden-, kolmenkymmenen ikäisiä.

Seppo tutkii urheilu-uutisia iltapäivälehdestä. Aurinko helottaa, ja hento tuuli sekoittaa naisten tuoksuista kierteisen vihjeen, joka sattuu ohikulkevan Jalmarin nenään ja houkuttelee hänet paikalle.

– Seppo, penteles. Mitä äijä?

– Sen kummempia, Seppo sanoo ja läpsäyttää kämmenselällään avoimeen lehteensä. – Me voitettiin taas. Mitaleja tulee, niin että ropisee.

– Kultaisiako?

– Niin tietty, mitä väliä muun värisillä on? Ei ne ole mitaleja eikä mitään.

Jalmari muuttuu ovelan näköiseksi ja nyökkää Sepon ympärillä hyöriviin naisiin.

– Entäs nämä kullat? hän kysyy ja nuolaisee huuliaan. – Sulla on niitä aika paljon.

– Joo. Ne ovat prinsessoja. Eivät tajua lähteä minnekään, vaan pyörivät minun ympärillä.

– Prinsessoja? Oikeita prinsessoja?

– En minä sille mitään voi. Niitä vaan pullahtelee vähän väliä.

Jalmari tuijottaa naisia. He ovat kerrassaan suloisia, vaikka pyydystävätkin ympärillä pyöriviä hyönteisiä. Yksi tavattoman kaunis prinsessa, joka on pukeutunut kretliiniin paljettimekkoon ja kultaiseen helmikoristeiseen kruunuun, katsoo tummilla silmillään Jalmariin. Kääntämättä katsettaan hän nappaa ohiripisevän sudenkorennon sormiinsa ja nuolaisee sen suuhunsa.

Jalmari hätkähtää.

– Näitkö? hän sanoo Sepolle. – Se söi sen! Sudenkorennon!

– Niin ne tekevät. Tulee halvaksi. Vaikka en minä niitä muutenkaan ruokkisi, enkä edes söisi, ettei sen puoleen. Maistoin kyllä yhtä reidestä, ihan kevyesti, mutta ei ole minun ruokaa se, ei.

– Kyllä minä sinun maistamiset arvaan, Jalmari sanoo ja virnistää päälle. – Ettet vaan...

– En! Sinä et tiedä mitään! Seppo suuttuu ja huitaisee kaaren, joka kattaa koko prinsessajoukon. – Ne ovat sammakoita.

Jalmari ei sano mitään. Hän katsoo Seppoon ja prinsessoihin, jotka jatkavat ateriointiaan. Seppo nyökkää, sulkee iltapäivälehden ja taittelee sen viereensä. Sitten hän nappaa yhden prinsessoista syliinsä, keinuttaa ja pitää hyvänä, silittää ja paijaa, vähän puristaakin pehmeästä kohdasta.

– Mukavia ne ovat, hän sanoo, – kauniita ja kivoja pidellä, mutta silti sammakoita. Haluatko kuulla?

– Joo. Haluan.

– Tutustuin netin treffipalstalla upeaan naiseen. Se oli tenhoava ja vetosi vahvasti minuun, vaikka ei ollut enää ihan nuori. Tapasin sen melkein heti ja sain siltä punaisen omenan. Söin sen, ja siitä tämä alkoi. Aina, kun olen sanovinani jotain viisasta ja kuolematonta, suustani pullahtaakin sammakko.

– Mutta ei prinsessa?

– Ei. Se muuttuu prinsessaksi heti, kun se pudotessaan koskettaa huuliani, suukosta. Ei olisi pitänyt syödä sitä omenaa.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Linnut

– Söin eilen sammakon, ja arvaapas mitä.

– No?

– Se muuttui prinsessaksi, kun nielaisin.

torstai 5. syyskuuta 2013

Huttu

Mies istuu mukulakivitorilla pienen taskunuotion ääressä. Nuotion päällä porisee pata, josta nousee sanautua. On varhainen aamu. Miehen yllä on harmaa, resuksi kulunut palttoo, käsissä kynsikkäät. Hän tuijottaa pataansa ja hämmentää sitä harakan hukkaamalla kauhalla.

Korkokenkien napse ohittaa nuotion ja vaimenee, muuttuu epäröiväksi, lähestyy.

– Mitä keität? nainen kysyy. – Siinä on velmu tuoksu.

Mies on vaiti, mutta nostaa kauhallisen keitostaan ja tarjoaa sitä naiselle. Tämä nuuhkaisee, istuutuu, nuuhkaisee uudelleen ja maistaa.

– Hyvää, hän toteaa. – Mitä se on?

– Tarinapuuroa, mies sanoo. – Sanoista laitetuista lauseista keitettyjä kertomuksia.

– Jännittävää, nainen sanoo ja nuolee kauhan puhtaaksi. – Saako lisää?

Mies kauhaisee annoksen padastaan. Nainen maistelee tarinaa ja toteaa sen maistuvan erilaiselle kuin ensimmäisen. Hymy värähtää miehen suupielessä, kun nainen pyytää vielä yhtä kauhallista.

– Ilahdutat minua, mies sanoo. – Ei tätä pelkästään itselleen viitsisi keitellä. Siitä tulee silloin helposti kitkerää.

Nainen hymyilee, kaivaa käsilaukustaan kirjavan pullon ja lorauttaa kuvasilmän puuronsa päälle.

– Kuvat piristävät tarinoita, hän toteaa ja ojentaa pullon miehelle. – Maista.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Retkellä

Lentävän lautasen sisäontelo avautui ja pieni vihreä mies astui näkyville. Tosin, ei se oikeasti ollut mies, ei ainakaan miehen näköinen, vaan ohuesta membraanista rakentunut pulloke. Se kuitenkin piti itseään miehenä, joten olkoon. Toinen alien, punainen puu-ukon kaltainen mekaaninen laite polki lentävän lautasen polkimia ja piti sen tasapainossa tasan miljoonan kilometrin päässä Maasta.

– Väsyttääkö? vihreä tyyppi kysyi.

– Ei. Minä olen mekano. En voi väsyä. Minä poljen. Sinä ohjaat.

– Ai niin. Unohdin taas. Herätä keltainen.

Punainen puu-ukko pomppasi polkimiltaan ja pinkaisi pitkin pompuin patistamaan keltaista alienia paikalle. Muutamana lyhyenä hetkenä, jotka se oli poissa, lentävä lautanen vajosi kohti maata niin, että se oli enää vajaan sadan kilometrin korkeudella. Hurja polkeminen vakautti aluksen.

Keltainen alien pukeutui vielä tullessaan muiden seuraan. Se pursotti nenästään – jos se nyt oli nenä – sulkueritettä, jolla se kiinnitti päällysteet itseensä. Tämä alien näytti suurelta kengurupallolta, josta sojotti ulospäin lukematon määrä ontelolonkeroita. Se ajatteli itseään naisena ja kommunikoi soittamalla ulokkeitaan urkupilleinä. Se kurkisti ulos.

– Ahaa. Maa, se soi fuugana. – Hae salamia, niin lähdetään.

Vihreä meni ruokakomerolle ja toi molemmille salamipötkön, liuotti omaansa jo tullessaan ja totesi, että salamimakkara on ihan paras maalaisten keksintö, eikä missään muualla ole läheskään mitään sen vertaista.

Keltainen hermostui.

– Pyysin sinua tuomaan salamia ja sinä toit salamia. Ahnuri. Hae nyt salamia, äläkä enää pelleile.

Pieni vihreä membraanikalvomies pimahti ja kuvitteli pelaavansa keltaisella rantalentistä maalaisten kanssa, polkevansa sitä hiekkaan ja potkivansa sitä vatsaan. Sitten se päästi kulkukaasua ja lennähti tuubiin, jossa salamia säilyttiin.

Vihreä palasi. Keltainen näytti tyytyväiseltä ja avasi lentävän lautasen perälaudan. Ensin se heitti muutaman luotainsalaman ja tutustui niiden valossa ympäristöön. Sen jälkeen molemmat hyppäsivät salaman selkään ja rävähtivät maahan.

Vihreä nukahti matkalla, eikä muistanut ohjata salamaansa. Se iski kukkulalla voikukkia keräävää naista varpaaseen. Nainen singahti pystyyn. Vihreä imaistui varpaaseen tulleesta reiästä naiseen ja tämä alkoi paisua. Paisuminen jatkui, kunnes membraanityyppi muodosti naiseen tasaisen vihreän, orvaskeden alaisen kerroksen.

Keltainen ohjasi salamaansa ja posautti ohikulkevan miehen vatsan. Se asettui puuttuvan vatsan kohdalle röllykäksi, ja kaikki sen pillit ja lonkerot kytkeytyivät miehen suoniin ja jänteisiin. Miehen keho siirtyi alienin ohjaukseen.

Toinen alien vemputti naista nahasta, toinen rytyytti miestä jänteistä. Matka taittui, ja alienit lähestyivät kaupunkia.

– Mitäs me tänään otetaan. Tehdäänkö taas ihmiskokeita? vihreän kuultava nainen kysyi.

– Salamia, mies vihelsi ja päästi kaksikanavatorahduksen, joka oli olevinaan röhönaurua.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Pitäisikö imuroida?

Malla kulkee supermarketin käytävällä ja työntää ostoskärryä edellään. Joka ainoa vastaantulija pysähtyy tuijottamaan häntä. Joka ainoa, joka näkee vilahduksenkin hänestä, kääntyy katsomaan ja hymyilee.

Sini seisoo kalatiskillä, kun Malla työntää kärrinsä siihen ja nykäisee jonotuskoneesta numeron. Sini havaitsee tulijan silmänurkastaan, hillitsee ensin itsensä, mutta tunnistaa sitten parhaan ystävänsä ja menee tätä liki.

– Näytät hyvältä, hän sanoo ja tunnustelee Mallan puvun hohtavaa kangasta. – Kerrassaan upea puku. Silkkiä ja vielä noin pitkä laahus! Oletko menossa juhliin?

– En! Malla tiuskahtaa. – Eikä tämä ole kuin vanha perunasäkki.

– Älähän nyt. En ole ikinä nähnyt näin hienoa mekkoa. Tällainen maksaa monta tonnia, eikös?

– Kaikki on sen tontun syytä! Malla purskahtaa itkuun ja painaa päänsä ystävänsä olkapäätä vasten. – En voi enää koskaan mennä minnekään!

– Tontun? Minkä tontun? Sini kysyy, halaa ja lohduttaa toista.

Malla lupaa kertoa, jos Sini auttaa häntä ostosten kanssa ja tarjoaa sen jälkeen kyydin kotiin. Kahviakin saisi. Sini lupaa. Kohta naiset nostavat ostoksensa Sinin autoon, Malla kerää helmansa ja laahuksensa ja istuutuu takapenkille. Auto tulee melkein täyteen silkkiä.

Mallan luona, kun tavarat on saatu paikoilleen ja naiset istuvat kahvikupin ääressä, Sini muistuttaa, että Malla lupasi kertoa jostain tontusta.

– Se oli kotitonttu, Malla aloittaa. – Se joutui vahingossa pölyn­imuriin, ja kun autoin sen sieltä, se lupasi täyttää yhden toiveeni.

– Toivoit tietysti tuota mekkoa, etkä raaski nyt riisua sitä? Sini arvuuttaa.

– En toivonut! Malla sanoo, nousee seisomaan, vetää mekon päänsä ylitse ja heittää sen lattialle.

Lattialle mätkähtää vanha, multainen perunasäkki. Mallan yllä näyttää nyt olevan yltäkylläisen runsas itämaisen tanssijattaren asu.

– Ai se oli säkki, Sini toteaa ja osoittaa Mallaa peittäviä harsoja. – Mitäs nuo sitten ovat?

– Ihan tavallisia alusvaateriepuja. Odotas.

Malla käy komerosta puuvillaisen kukkamekon ja ojentaa sen Sinille. Tämä pyörittelee vaatetta käsissään ja toteaa sen samaksi, jota Malla on pitänyt kotiasunaan.

Malla vetää mekon ylleen ja seisoo ystävänsä edessä niin loisteliaassa puvussa, ettei tämä olisi sellaista pystynyt kuvittelemaan, vaikka olisi kuvitellut kuusi vuotta yhtä kyytiä. Kulta ja hopea säihkyvät, timantit ja rubiinit kiiltelevät, joka ainoa paljetti on tehty safiirista, nyörit ovat punottua platinaa, kuviointi on jadea ja turmaliineja, kangas kiiltää ja hohtaa niin kuin ei mikään koskaan. Malla hehkuu itsekin ja näyttää kerta kaikkiaan täydesti naiselliselta.

– Aika hieno, Sini nyökkää.

– Mutta eihän tällaisena voi mennä minnekään! Malla huutaa ja repii vaatteen yltään. – Minä en jaksa enää. Halusin vain, että vaatteet näyttäisivät upeilta minun päälläni.

– No nehän näyttävät, Sini hymyilee ja tarttuu Mallaa kädestä. – Tule.

– Minne?

– Hakemaan pölynimuria. Meidän pitää nyt vähän imuroida.