Huttu

Mies istuu mukulakivitorilla pienen taskunuotion ääressä. Nuotion päällä porisee pata, josta nousee sanautua. On varhainen aamu. Miehen yllä on harmaa, resuksi kulunut palttoo, käsissä kynsikkäät. Hän tuijottaa pataansa ja hämmentää sitä harakan hukkaamalla kauhalla.

Korkokenkien napse ohittaa nuotion ja vaimenee, muuttuu epäröiväksi, lähestyy.

– Mitä keität? nainen kysyy. – Siinä on velmu tuoksu.

Mies on vaiti, mutta nostaa kauhallisen keitostaan ja tarjoaa sitä naiselle. Tämä nuuhkaisee, istuutuu, nuuhkaisee uudelleen ja maistaa.

– Hyvää, hän toteaa. – Mitä se on?

– Tarinapuuroa, mies sanoo. – Sanoista laitetuista lauseista keitettyjä kertomuksia.

– Jännittävää, nainen sanoo ja nuolee kauhan puhtaaksi. – Saako lisää?

Mies kauhaisee annoksen padastaan. Nainen maistelee tarinaa ja toteaa sen maistuvan erilaiselle kuin ensimmäisen. Hymy värähtää miehen suupielessä, kun nainen pyytää vielä yhtä kauhallista.

– Ilahdutat minua, mies sanoo. – Ei tätä pelkästään itselleen viitsisi keitellä. Siitä tulee silloin helposti kitkerää.

Nainen hymyilee, kaivaa käsilaukustaan kirjavan pullon ja lorauttaa kuvasilmän puuronsa päälle.

– Kuvat piristävät tarinoita, hän toteaa ja ojentaa pullon miehelle. – Maista.