Kling klong

Peikko istuu luolassaan ja murjottaa. Se on irrottanut luolan oven ja laittanut sen hyvään piiloon, jotta kukaan ei pääse sisään. Kourassaan peikko pitelee lumen peittämää, edelliskesäistä mustikanvarpua, josta kaikki mustikat on syöty jo kauan sitten.

Luolan ulkopuolella sataa räntää, ja peikko toivoo että luolassakin sataisi jotain, edes pieniä kiviä, jottei pöydän alla kyhjöttäminen näyttäisi niin kovin pöhköltä. Tai häntätupsun imeskeleminen. Koko häntä on jo ihan rispaantunut.

Luolan ovi alkaa rytistä hyvässä piilossaan. Peikko ei välitä moisesta vaan odottaa pienten kivien sadetta. Oven pauke ei kuitenkaan taukoa, vaan siihen sekaantuu jo ovikellon kling-klong.

Peikko kurkistaa pöydän alta ja viheltää ovea, joka ponkaisee piilostaan ja kipittää peikon tykö. Peikkoa väsyttää, eikä sitä yhtään huvita viedä ovea paikalleen, joten se avaa sen siinä, keskilattialla. Ovesta kömmähtää sisään karhu.

– Takapuoli kastui, se sanoo ja ravistaa itseään. – Siellä ei tule nukkumisesta mitään.

Peikko nyökkää, ja karhu oikaisee itsensä luolan nurkkaan. Pian jymeä karhuinen kuorsaus täyttää koko luolan. Peikko virnistää, menee karhun viereen maate ja nukahtaa. Karhu nappaa peikon kainaloonsa unileluksi.

Ystävällisin terveisin

Peikon metsä on tänään sekaisin
ja peikko puhuu pelkin vertauksin.
Se herää aina aamulla aikaisin
nousee ylös ja kävelee jalkaisin
sinne, tänne, tuonne ja takaisin.
Tämä juttu ei ole mistään kotoisin
ja se on annettu peikolle väkisin
allekirjoitettu ystävällisin terveisin.

Metsästäjä

Kuljin kaupungin katuja ja kävelin puistoissa, joissa oli paljon muitakin kulkijoita. Kuulin, miten ihmiset puhuivat lämpimästä syksystä. Minä päätin levähtää hetken. Istuin puiston penkille katselemaan nuoria äitejä.

Pian havaitsin vasta­päisten pensaiden alla jotain tummaa, ikään kuin joku olisi heittänyt peruna­säkin puskiin viitsimättä viedä sitä keräys­pisteeseen. Ihmiset nyt vain ovat sellaisia. Laiskoja. Jätteet heitetään minne sattuu.

Säkki herätti uteliaisuuteni ja tuijotin sitä. Se oli täysin piirteetön. Mitä kauemmin tuijotin, sitä säkimmältä se näytti. Mietin, mitä siinä olisi sisällä, ehkä vanhoja vaatteita tai pois­heitettyjä karva­elukoita, leluja. Lopulta minun oli noustava ja mentävä katsomaan.

Läheltä säkki ei näyttänyt enää säkiltä. Se oli kuollut ihminen. Tunnistin itseni, oman ruumiini. Olin elänyt sen kanssa kymmeniä vuosia ja katsonut sitä peilistä joka aamu partaa ajaessani. Ruumista peitti saman­lainen rapa kuin tien poskeen kuollutta supi­koiraa, jonka päälle sadat ja tuhannet autot ovat roiskuttaneet syyskuraa.

Ruumiini oli jättänyt minut, kun firman YT-neuvottelut olivat päättyneet. Mieltä vailla se oli lähtenyt ja lyönyt oven perässään kiinni. Tuttu juttu. Niin oli tapahtunut aiemminkin, kun se ei jaksanut elämän kolhuja. Se istui kapakoissa ja tuijotti tyhjin katsein eteensä. Aina se oli kuitenkin palannut.

Tuijotin ruumistani. Siitä ei olisi enää mihinkään. Liha oli mustunutta, pehmeää ja veltostunutta, se ei ollut kelvannut edes variksille tai lokeille. Sillä ei ollut mitään väliä. Jätin ruumiin ja palasin istumaan puiston penkille.

Seurasin äitien toimintaa, miten he puhuivat lapsilleen ja keskenään, miten he avautuivat koti­oloistaan ja miehistään. Totta kai katselin myös äitejä, heidän ilmeitään ja liikkumistaan, heidän lapsiaan ja niiden puuhia.

Valitsin huolella. Päädyin nuoreen äitiin, joka olisi miellyttänyt myös ruumistani silloin, kun se vielä eli. Tällä äidillä oli puistossa mukanaan kaksi lasta, pari­vuotias taapero ja toinen ihan vauva. Vedin siitä sen aivan tuoreen olemuksen ulos ja olin juuri astumassa itse sisään, kun jokin iski minuun rajusti. En tiennyt olevani niin heikko. Vauvan olemus, minuus, puolusti ruumistaan, huusi ja rääkyi. Minä vastasin samalla mitalla, kokemukseni vastasi vauvan minuuden nuoruutta, tuli tasapeli. Istuimme lasten­vaunujen laidalla ja toivuimme hitaasti.

– Tarvitsen kehon, sanoin.

– Tuo on minun. Et sinä jaksa uutta lapsuutta ja nuoruutta, ryhtyisit vain etuilemaan.

– Jaetaan se.

Vauvan minuus väitti vastaan ja totesi, etten kuitenkaan haluaisi olla jakaantuneen mielen toinen puolikas. Se saattoi olla oikeassakin, elämästäkään ei varmaan olisi tullut kovin auvoisaa. Murjotin ja melkein jo päätin ottaa korkin pois ja laskea itsestäni ilmat pihalle, kun vauvan minuus ehdotti:

– Kuvittele itsellesi keho, lohi­käärme vaikka. Sellaiset ovat valmiiksi tyhjiä.

Aika fiksua. En olisi itse keksinyt. Saman tien levitin punaisina hohtavat siipeni, iskin pyrstölläni ja puhalsin pitkän lieskan.

– Omituinen syksy, vauvan äiti totesi ja heijasi lastaan, joka ähisi vaunuissa. – Tuulikin puhaltelee tosi lämpimästi. Huomasitteko äsken?

Tehokasta

Sairaala on valtava. Sen valkeina hohtavat seinät kohoavat kolmen­kymmenen metrin korkeuteen. Rakennuksen katolle sopisi kaksi­toista täysi­kokoista jalka­pallo­kenttää niin, että niiden väliin jäisi vielä reilun kokoiset katsomo­tilat.

– Aika vaikuttava, reportteri toteaa sairaalan pihalla yli­lääkärille. – Mahtaa olla hulppeat tilat.

– Me lääkärit olemme kyllä varsin tyytyväisiä.

– Olen kuullut, että nyt kun tämä on otettu käyttöön, kaikki muut sairaalat voisi sulkea pohjois­maista ja Baltiasta, osin Euroopastakin. Tämä ei kuitenkaan näytä niin suurelta.

– Teknologiaa on käytetty viimeisen päälle.

– Eli miten?

– No esi­merkiksi potilaita ei enää työnnellä sängyissä pitkin käytäviä, vaan vihi­vaunut hoitavat sen.

– Nehän ovat jonkin­laisia robotteja, vai?

– Niinkin asian voi ilmaista. Robotti­teknologiaa käytetään muutenkin kaikkialla missä mahdollista.

– Voitteko kertoa esimerkkejä?

– Meillä ei enää ole erillisiä osastoja, vaan potilaat, siis asiakkaat, saavat jokainen oman henkilö­kohtaisen tilan.

– Ihan totta? Eikä ketään majoiteta enää käytäville?

– Meillä ei edes ole käytäviä täällä.

– Miten se on mahdollista? Sentään tällainen valtava kolossi.

– Tämä sairaala on toteutettu samalla teknologialla kuin nyky­aikaisimmat varasto­hallit, siis nämä korkea- tai automaatti­varastot, joita juoma­teollisuus on käyttänyt jo pitkään

– Onko tämä varasto? Varastoitteko te potilaita?

– Emme suinkaan. Kuten sanoin, jokaisella asiakkaalla on henkilö­kohtainen tila, jonne varasto-, tai siis tässä tapauksessa asiakas­palvelu­robotti siirtää asiakkaan vuoteineen ja josta se taas noutaa hänet toimen­piteitä varten.

– Käytetäänkö niissäkin robotteja?

– Totta kai. Asiakas kiinnitetään erityiseen kuljetus­hihnaan, joka vie hänet kaikkien määrättyjen toimen­piteiden kautta.

– Kuten röntgen ja veren­kuva ja muut?

– Kaikki. Heijasteita ja magneetti­kuvaa myöten. Teko­äly tekee sitten alustavan diagnoosin ja toimen­pide­suosituksen.

– Kuulostaa tehokkaalta.

– Se on. Me pystymme hoitamaan melkein tuhat umpi­suolta tunnissa ja muut operaatiot päälle. Kuntoutus esi­merkiksi. Robotti notkistaa tai voimistaa asiakasta tarpeen mukaan.

– Miten potilaat ovat viihtyneet?

– Varsin mainiosti. Meillä on viihdytys­robotteja, jotka käyvät tervehtimässä asiakkaita heidän tiloissaan. Ne osaavat laulaa ja kertoa vitsejä, tai vaikka pelata muisti­pelejä.

– Entä onko teillä mitään ongelmia robottien kanssa? Teidän koko toiminta on rakennettu niiden varaan.

– Nolo paikka, yli­lääkäri myöntää, ja puna leviää hänen niskaansa. – Mutta kyllä. On meillä. Viihdytys­robotit huijaavat muisti­peleissä.