Metsästäjä

Kuljin kaupungin katuja ja kävelin puistoissa, joissa oli paljon muitakin kulkijoita. Kuulin, miten ihmiset puhuivat lämpimästä syksystä. Minä päätin levähtää hetken. Istuin puiston penkille katselemaan nuoria äitejä.

Pian havaitsin vasta­päisten pensaiden alla jotain tummaa, ikään kuin joku olisi heittänyt peruna­säkin puskiin viitsimättä viedä sitä keräys­pisteeseen. Ihmiset nyt vain ovat sellaisia. Laiskoja. Jätteet heitetään minne sattuu.

Säkki herätti uteliaisuuteni ja tuijotin sitä. Se oli täysin piirteetön. Mitä kauemmin tuijotin, sitä säkimmältä se näytti. Mietin, mitä siinä olisi sisällä, ehkä vanhoja vaatteita tai pois­heitettyjä karva­elukoita, leluja. Lopulta minun oli noustava ja mentävä katsomaan.

Läheltä säkki ei näyttänyt enää säkiltä. Se oli kuollut ihminen. Tunnistin itseni, oman ruumiini. Olin elänyt sen kanssa kymmeniä vuosia ja katsonut sitä peilistä joka aamu partaa ajaessani. Ruumista peitti saman­lainen rapa kuin tien poskeen kuollutta supi­koiraa, jonka päälle sadat ja tuhannet autot ovat roiskuttaneet syyskuraa.

Ruumiini oli jättänyt minut, kun firman YT-neuvottelut olivat päättyneet. Mieltä vailla se oli lähtenyt ja lyönyt oven perässään kiinni. Tuttu juttu. Niin oli tapahtunut aiemminkin, kun se ei jaksanut elämän kolhuja. Se istui kapakoissa ja tuijotti tyhjin katsein eteensä. Aina se oli kuitenkin palannut.

Tuijotin ruumistani. Siitä ei olisi enää mihinkään. Liha oli mustunutta, pehmeää ja veltostunutta, se ei ollut kelvannut edes variksille tai lokeille. Sillä ei ollut mitään väliä. Jätin ruumiin ja palasin istumaan puiston penkille.

Seurasin äitien toimintaa, miten he puhuivat lapsilleen ja keskenään, miten he avautuivat koti­oloistaan ja miehistään. Totta kai katselin myös äitejä, heidän ilmeitään ja liikkumistaan, heidän lapsiaan ja niiden puuhia.

Valitsin huolella. Päädyin nuoreen äitiin, joka olisi miellyttänyt myös ruumistani silloin, kun se vielä eli. Tällä äidillä oli puistossa mukanaan kaksi lasta, pari­vuotias taapero ja toinen ihan vauva. Vedin siitä sen aivan tuoreen olemuksen ulos ja olin juuri astumassa itse sisään, kun jokin iski minuun rajusti. En tiennyt olevani niin heikko. Vauvan olemus, minuus, puolusti ruumistaan, huusi ja rääkyi. Minä vastasin samalla mitalla, kokemukseni vastasi vauvan minuuden nuoruutta, tuli tasapeli. Istuimme lasten­vaunujen laidalla ja toivuimme hitaasti.

– Tarvitsen kehon, sanoin.

– Tuo on minun. Et sinä jaksa uutta lapsuutta ja nuoruutta, ryhtyisit vain etuilemaan.

– Jaetaan se.

Vauvan minuus väitti vastaan ja totesi, etten kuitenkaan haluaisi olla jakaantuneen mielen toinen puolikas. Se saattoi olla oikeassakin, elämästäkään ei varmaan olisi tullut kovin auvoisaa. Murjotin ja melkein jo päätin ottaa korkin pois ja laskea itsestäni ilmat pihalle, kun vauvan minuus ehdotti:

– Kuvittele itsellesi keho, lohi­käärme vaikka. Sellaiset ovat valmiiksi tyhjiä.

Aika fiksua. En olisi itse keksinyt. Saman tien levitin punaisina hohtavat siipeni, iskin pyrstölläni ja puhalsin pitkän lieskan.

– Omituinen syksy, vauvan äiti totesi ja heijasi lastaan, joka ähisi vaunuissa. – Tuulikin puhaltelee tosi lämpimästi. Huomasitteko äsken?