torstai 28. tammikuuta 2016

Satumetsä

Joulu­pukki kulkee metsän halki. Vaikka… eihän se mikään metsä enää ole. Tapettuja puita lojuu maassa kuin hullun moottori­saha­murhaajan jäljiltä. Kolme­toista koditonta oravaa seuraa pukkia. Jokaisella oravalla on olallaan saman­lainen säkki kuin pukilla.

Pukin säkissä on tuhmilta takaisin kerätyt lahjat. Oravilla on mukanaan eväitä: kahdella on säkissään karhun­ruho, yhdellä mäyräp­erhe ja muilla nippu tai pari jäniksiä. Pukki ja oravat laulavat Luolassa lukin, peikon ja pukin… ja iskevät laulun tahdissa jalkaa maahan.

Maassa makaavan kuusen oksalla seisoo varis yhdellä jalalla ja pitelee toisella kotkaa, joka rääkyy pahasti. Kotkasta ei äänen lisäksi ole juuri muuta jäljellä. Varis on nokkinut kotkan säkkiinsä, jonka se aikoo viedä lähi­myymälän mummolle, jotta tämä paistaisi liha­pullia. Niitä lähiön lapset saisivat lämmittää itselleen päivälliseksi.

Kaksi turistia seisoo metsän reunassa ja huokailee ihastuneena. Pieni musta pilvi lipuu auringon eteen ja entisestä puolen hehtaarin kokoisesta metsästä kuuluu aasin iihaa-kiljuntaa. Toinen turisteista, ketterämpi, osoittaa kamerallaan ääntä kohti ja nappaa tilanne­kuvan. Kuvassa aasi on juuri solahtamassa kelta­turkkisen karhun kurkusta alas.

– Puh huh, epä­ketterä turisti toteaa. – Ihan kuin sadussa.

torstai 21. tammikuuta 2016

Rekku

– Rekku!

Mies kiskaisee talutus­hihnasta, jonka toinen pää on kiinni pienessä koirassa. Koivut varistelevat viimeisiä lehtiään, ja lehti­kasojen alla on koiran mieluisia tuoksuja. Lätäköt peilaavat laskevaa aurinkoa.

– Tule!

– En tule!

Koira seisoo jalat tönkkönä ja sanoo, että se haistaa ensin tämän loppuun. Mies pillastuu. Hän on kyllästynyt itseensä ja tyhjään elämäänsä, ja nyt koirakin – hänen paras ystävänsä – pistää hanttiin.

Mies tipauttaa talutus­hihnan kädestään, ottaa puukon saapas­varresta ja silpaisee kurkkunsa auki. Veri­suihku värjää koiran valkean turkin ja koivujen valkeat rungot helakan punaisiksi.

– Pöhkö temppu, koira toteaa. – Nyt tämän haistamiseen menee paljon kauemmin.

torstai 14. tammikuuta 2016

Senja

Senja on ensimmäistä kertaa yksin kaupungilla. Häntä jännittää. Ensimmäisiä kertoja on nykyään niin paljon. Senja pyyhkäisee hiuksiaan korvan taakse ja kokeilee onko hänellä hattu päässä. Kaulaliina ainakin roikkuu kaulassa, ja vanhat Aino-tossut punaisine tupsuineen suojaavat jalkoja.

Pakkanen puree Senjan nenää. Hän katsoo vaatehtimon näyte­ikkunasta peili­kuvansa ja ihmettelee taas ulko­näköään ja ikää, josta se kertoo. Näyte­ikkunasta katsoo vastaan vanha nainen. Mihin hänen nuoruutensa ja elämänsä katosivat? Miten hän voi näin vanhana olla näin kokematon ja uusi?

– Anna mummo euro, syrjäytynyt nuori tokaisee ja ojentaa kouraansa.

Senja ei tiedä, miten toimia. Hänellä ei ole yhtään rahaa, joten hän pyörittää päätään ja inisee.

– Anna nyt jo saatana!

Syrjäytynyt nuori tarttuu Senjan kassiin ja kiskoo sitä itselleen. Senja pelästyy ja päästää irti. Nuori penkoo kassia ja lopulta kaataa sen sisällön maahan.

– Ei vittu mitään! Mitä sulla on taskussa, ämmä?

Senja ojentaa lapaset pyytäjälle. Tämä toljottaa niitä, viskaa ne lopulta maahan ja sylkäisee viereen. Senja kumartuu poimimaan lapasensa.

– Saako jo mennä? hän kysyy.

– Mene, perkele.

Senja kiirehtää askeleitaan ja vilkaisee olkansa ylitse. Kassi sisältöineen jäi. Vaikka ei sillä nyt niin väliä, siellä ei ollut oikeasti mitään. Nyt häntä väsyttää. Hän lähtisi kotiin, kunhan hän vain muistaisi, missä se on.

Senja kävelee linja-auto­asemalle. Hänen kätensä ovat kylmät. Ehkä bussi­kuski tietäisi, missä hän asuu.

– En tiedä, kuski sanoo. – Rouva on hyvä ja kysyy poliisilta.

– Kuka on poliisi?

– Äh. Rouva tulee kyytiin, niin tipautan teidät poliisi­aseman kohdalla. Siellä niitä on, poliiseja.

– Korppi?

– Miten niin korppi?

– Kuha?

– Onkohan teillä kaikki naulat penaalissa? Tuulkaa nyt kyytiin vaan.

– Kuha!

– Taitaa olla parasta, että kutsun poliisin tänne. Eihän teitä voi yksinkään jättää. Ties mihin vielä päätyisitte.

Kuski soittaa poliisille. Poliisi tulee ja tervehtii Senjaa ja kuskia.

– Että Senja on taas liikkeellä. Eikös me sovittu toisin?

– Ei! Senja kivahtaa. – Minulla on kuivaa.

Kuski näyttää kummastuneelta. Poliisi selittää:

– Tämä Senja on ollut kuolleena jo monta vuotta, mutta ei millään pysy haudassaan. Hän nousee vähän väliä ylös ja harhailee missä sattuu. Luulen, että hänelle on jäänyt elämän nälkä.

– Hmph! Kaikkea sitä!

– Niinpä. Eikä Senja ole edes ainoa. Melkein kaksi kolmasosaa kaupungilla kulkijoista on kuolleita.

torstai 7. tammikuuta 2016

Alef א

– Mitä tämä on, äiti? Jaana kysyy ja tökkii lusikallaan tytisevää, kirkas­väristä jälki­ruokaa.

– Jelloa, lapsi. Hyvää. Syö.

Jaana maistaa. Hyytelöstä lohkeaa palanen, joka sulaa nesteeksi lapsen suussa. Maku­aromit kietoutuvat kielen ympärille ja hierovat ikeniä.

– Aika hyvää, mutta maistuu vihreälle, hän sanoo. – Miksi tämä on punaista?

– Jelloa on vaikka minkä väristä. Se on tehty sokerista, väri­aineista ja keino­mauista.

– Sokerista? Se on varmaan hurjan terveellistä.

– Totta kai. Haluatko lisää?

– Haluan oppia tekemään tätä ihan itse, montaa väriä. Saanko äiti?

– Toki. Katsos, täällä on näitä purkkeja, joiden sisältö vaan sekoitetaan veteen ja annetaan hyytyä. Kokeile.

Jaana kokeilee. Hän tekee suuren laakean hyytelön ja leikkaa siitä palasia pipar­kakku­muoteilla. Pian pöydällä seisoo hyytelö­pupuja, hyytelö­kuusi ja monta hyytelö­ukkoa ja -akkaa.

– Sehän on hieno asetelma, äiti sanoo.

– Minä teen niitä vielä lisää, Jaana lupaa ja ottaa taas uuden hyytelö­purkin. – Iskäkin neuvoi yhden konstin.

– Sehän on mukavaa, äiti toteaa ja palaa sohvalle kirjansa pariin.

Jaanalla on jo kolmatta kymmentä hyytelö­ukkoa ja lukuisia hyytelö­elukoita, kun hän ryhtyy piirtämään isän neuvojen mukaan niiden otsaan Alef-merkkejä. Kuluu vain hetki ja hyytelö­hahmot alkavat liikehtiä. Hyytelö­kirahvi nousee pystyyn ja menee syömään äidin fiikusta, hyytelö­puput loikkivat ympäriinsä ja pistävät päänsä jokaiseen löytämäänsä piiloon.

Hyytelö­ukot ja -akat ryhtyvät hommiin. Ne hakevat yhä lisää hyytelö­purkkeja ja tekevät lisää hyytelö­olentoja, joilla kaikilla on Alef-merkki otsassa valmiina.

– Äiti, tule katsomaan.

Äiti tulee. Hänen suunsa tiukkenee viivaksi.

– Iskä taisi ketkuttaa sinua, lapsi. Se teetti sinulla hyytelö­golemeja.

– Mitä ne golemit ovat?

– Tuo merkki sen tekee. Ne ovat apulaisia, jotka tekevät sitä, minkä ne luulevat oikeaksi. Nyt ne jatkavat sinun hyytelö­leivontaasi.

– Mitä pitää tehdä, äiti? Minua jo vähän pelottaa.

– Hae iskä. Se saa hoitaa tämän.

Jaana hakee isänsä, joka istuu kellari­loukossaan ja pelaa video­pelejä. Äiti heiluttaa iskälle sormea ja polkee jalkaa. Iskä näyttää nöyrältä. Sitten hän istuu keittiön pöydän ääreen ja ryhtyy syömään golemeja. Hän syö ja syö, kunnes golemi­hyytelöä pursuaa hänen korvistaan ja silmistään, eikä häntä enää kunnolla edes näy pullistuneen vatsan takaa.

Kun enää yksi golemi­kirahvi on jäljellä, Jaana nappaa sen suuhunsa ja kehuu maultaan hyväksi. Sitten hän taputtaa iskän kaljua ja sanoo:

– Se oli hyvä temppu, iskä. Minä kokeilen sitä huomenna uudelleen.