Metsäretki

Mies kävelee metsässä pienen valkean koiran kanssa. Koira on väsynyt, mutta se haistaa kaikki koirapaikat, kolot ja puut. Niin kuin joka kerta.

– Minä haistoin nämä jo monta kertaa tänään, koira toteaa.

– Kävely on mukavaa, ainakin näin hienossa metsässä, mies sanoo ja patistaa koiraa eteenpäin.

– Minun jalat ihan kuluvat, koira kertoo ja nostaa toista etukäpäläänsä.

– Pienten koirien jalkojen pitääkin vähän kulua. Muuten ne voivat kasvaa liian pitkiksi ja sitten on vaikea kävellä.

Koira kulkee hetken ajatuksissaan ja jättää muutaman kolon haistamatta. Se selvästi miettii, kiusataanko sitä, mutta päättää sitten palata alkuperäiseen aiheeseen.

– En saa pois tätä kuumaa turkkia, se sanoo.

– Siitä on varmaan vaan vetoketju juuttunut, mies tuumii. – Käydään joku päivä hakemassa sinulle kesäturkki, niin jaksat kävellä pidempään.

– Tykkään kyllä tästä turkista. Voin maata varjossa.

– Mutta mitäs jos kasvat maahan kiinni? Niin voi käydä, jos makaa liian kauan, mies nauraa.

Pieni valkea koira möksähtää miehen höpötyksistä ja sanoo, ettei aina saa narrata. Koira kyllä ymmärtää, miten asiat oikeasti ovat. Mies tunnustaa niin olevan ja rapsuttaa koiran. Koira sanoo, että pitää rapsuttaa lisää eikä nauraa toiselle.

---

Peikko unohti mielikuvitella uuden tarinan, joten se laittoi vanhan ja muutti sitä vähän.

Pieni valkoinen koira

Mies makaa ties kuinka monetta viikkoa sohvalla. Elämä on kurjaa eikä maistu, mikään ei ole huvittanut sen jälkeen kun hän sai ero­passit työstään. Ei olisi pitänyt sitoutua työhön niin vahvasti. Vähemmälläkin olisi pärjännyt, mutta sitä kun luuli tekemisiään merkittäviksi.

Mies kääntää kylkeä ja päästää pitkän puhauksen kaasua. Kyllä se vielä tästä, hän miettii. Antaa ajan kulua.

– Muistatko minut? Mies kuulee urahtavan äänen selkänsä takaa ja kääntyy. Lattialla istuu pieni valkoinen koira. Sen pää on kekassa ja otsa­karvat silmillä.

– Joo, mies sanoo ja nousee istumaan. – Sinä kuolit.

– Muistatko, kun käveltiin metsässä?

– Muistan, mutta…

– Se oli mukavaa.

Mies nyökkää ja hänen silmänsä kostuvat.

– Minulla on ollut sinua kova ikävä.

– Siellä oli paljon haistettavaa.

– Meillä meni aina tunti­kausia.

– Tykkään metsästä.

– En ole käynyt sen jälkeen kun…

– Mennään taas.

– Mutta sinä olet kuollut. Eikä minulla ole enää hihnaakaan sinulle.

– Mennään.

Mies katsoo ystäväänsä ja muistaa entisen. Koiran kanssa oli hyvä jutella ja puhua ajatuksistaan. Se osasi katsoa asioita toiseltakin puolelta ja elää hetkessä, murehtimatta menneitä tai tulevia. Silloin elämä näytti valoisalta.

– Yhdessä, niinkö? mies varmistaa.

– Minä tulen sinun kanssa, ja sinä tulet minun kanssa.

Mies nousee ja pukeutuu. Vaatteet tuntuvat oudoilta ja niissä on tunkkainen haju. Pieni valkoinen koira katselee, kun mies valmistautuu ulos­lähtöön.

– Ei takkia, koira sanoo.

– Miksei? Tammikuussa on pakkasta.

– Kesällä ei.

Mies menee ikkunaan ja raottaa verhoja. Ruoho ja puut ovat vihreitä, keltaisia voi­kukkia kasvaa siellä täällä. Kadulla kulkevat ihmiset ovat pukeutuneet kesäisen keveästi.

– Kylläpä vierähti. Päivät ovat niin samanlaisia, harmaita.

– Mennään, koira sanoo ja lähtee edeltä ulko-ovelle.

– Mennään, mies myöntyy ja kävelee auringon­paisteessa rinnakkain pienen valkoisen koiran kanssa niin kuin heillä oli tapana vuosia aiemmin.

Rekku

– Rekku!

Mies kiskaisee talutus­hihnasta, jonka toinen pää on kiinni pienessä koirassa. Koivut varistelevat viimeisiä lehtiään, ja lehti­kasojen alla on koiran mieluisia tuoksuja. Lätäköt peilaavat laskevaa aurinkoa.

– Tule!

– En tule!

Koira seisoo jalat tönkkönä ja sanoo, että se haistaa ensin tämän loppuun. Mies pillastuu. Hän on kyllästynyt itseensä ja tyhjään elämäänsä, ja nyt koirakin – hänen paras ystävänsä – pistää hanttiin.

Mies tipauttaa talutus­hihnan kädestään, ottaa puukon saapas­varresta ja silpaisee kurkkunsa auki. Veri­suihku värjää koiran valkean turkin ja koivujen valkeat rungot helakan punaisiksi.

– Pöhkö temppu, koira toteaa. – Nyt tämän haistamiseen menee paljon kauemmin.

Koirahaukku

Rekku, punakeltainen pystykorva, kulkee itsekseen pitkin. Se on luikahtanut omille teilleen, kun emännän katse on välttänyt ja haistelee nyt rauhassa kaikkia koirajuttuja, joita tienvarret ovat täynnään. Sen sisällä kaihertaa, sen pitäisi etsiä jostain toisia koiria, tai ainakin yksi koira.

Kippurahäntä menee entistä kippurampaan, kun Rekku haistaa merkkejä ja tiedonantoja. Jokaisessa viestissä on mukana tieto siitä, että sen jättäjä kulkee ihmisen mukana. Rekkua alkaa huolestuttaa. Sen pitää pian aikaa ruveta juttusille kiinni olevan koiran kanssa, ja silloin on todennäköistä, että ihminen puuttuu asiaan, eikä mistään tule mitään.

Pieni valkoinen koira, vahvaluontoinen terrieri, kävelee tien toisella puolella talutushihna kaulassaan. Rekku päättää kysyä siltä ja ryntää saman tien sen luo. Pieni valkoinen pysähtyy ja jää jalat tönkössä vaihtamaan neniä Rekun kanssa.

– Voisitko haukkua minua? Rekku urahtaa.

– Koiraksiko? pieni valkoinen murahtaa.

– Niin.

Pieni valkoinen aloittaa hirmuisen rähinän ja haukun. Se antaa Rekun kuulla olevansa totinen koira ja koiran arvoinen. Ihminen ei tiedä mitä tehdä, nyhtää hihnasta ja koettaa saada lemmikkinsä pois tilanteesta, jota pitää hankalana. Koira ei kuitenkaan lähde minnekään, vaan antaa ymmärtää, että tämä homma hoidetaan nyt tässä. Se haukkuu ja louskuttaa, kunnes Rekku on haukuttu valmiiksi.

– Kiitos, Rekku vinkaisee.

– Vuoroin vieraissa, pieni valkoinen ynähtää ja lähtee vetämään ihmistään kotiin päin.

Ihminen seuraa ystäväänsä. Rekku pinkaisee tien ylitse ja menee iloisen oloisena ja selvästi piristyneenä matkoihinsa.

– Mitä tuo oli? ihminen kysyy. – Tuollainen rähinä yhtäkkiä. Ethän sinä yleensä niin tee.

– Se koira oli jo vähän villi, pieni valkoinen selittää. – Sitä piti haukkua koiraksi.

– Koiraksi?

– Niin, ettei se rupea sudeksi.

– Sudethan ovat hienoja. Olisihan se voinut ruveta sudeksi ja elää metsässä vapaana.

– Sudet tapetaan kuoliaiksi, ammutaan pois elämästä, pieni valkoinen murisee. – ihmiset pelkäävät niitä. On parempi olla koira.

– Se on varmaan totta, ihminen myöntää. – Haukkuvatko koirat aina toisiaan koiriksi?

Pieni valkoinen kallistaa päätään, roikottaa kieltään toisesta suupielestään ja vinkkaa silmää ihmiselleen. Sitten se heilauttaa häntäänsä ja rupeaa haistelemaan tien poskeen jätettyä koirakirjettä.