Metsäretki

Mies kävelee metsässä pienen valkean koiran kanssa. Koira on väsynyt, mutta se haistaa kaikki koirapaikat, kolot ja puut. Niin kuin joka kerta.

– Minä haistoin nämä jo monta kertaa tänään, koira toteaa.

– Kävely on mukavaa, ainakin näin hienossa metsässä, mies sanoo ja patistaa koiraa eteenpäin.

– Minun jalat ihan kuluvat, koira kertoo ja nostaa toista etukäpäläänsä.

– Pienten koirien jalkojen pitääkin vähän kulua. Muuten ne voivat kasvaa liian pitkiksi ja sitten on vaikea kävellä.

Koira kulkee hetken ajatuksissaan ja jättää muutaman kolon haistamatta. Se selvästi miettii, kiusataanko sitä, mutta päättää sitten palata alkuperäiseen aiheeseen.

– En saa pois tätä kuumaa turkkia, se sanoo.

– Siitä on varmaan vaan vetoketju juuttunut, mies tuumii. – Käydään joku päivä hakemassa sinulle kesäturkki, niin jaksat kävellä pidempään.

– Tykkään kyllä tästä turkista. Voin maata varjossa.

– Mutta mitäs jos kasvat maahan kiinni? Niin voi käydä, jos makaa liian kauan, mies nauraa.

Pieni valkea koira möksähtää miehen höpötyksistä ja sanoo, ettei aina saa narrata. Koira kyllä ymmärtää, miten asiat oikeasti ovat. Mies tunnustaa niin olevan ja rapsuttaa koiran. Koira sanoo, että pitää rapsuttaa lisää eikä nauraa toiselle.

---

Peikko unohti mielikuvitella uuden tarinan, joten se laittoi vanhan ja muutti sitä vähän.

Oikea metsä

Kettu muistelee haistaneensa omenia jossain matkan varrella. Se haluaa hakea niitä säkillisen, mennä kotiin ja leipoa paljon omena­hyviä jo valmiiksi. Pieni susi ei malta vielä palata, vaan se haluaa jatkaa matkaa karhun kanssa. Ne tulevat kansallis­puistoon, luonnon­suojelu­alueen karuun luontoon.

Pieni susi poukkoilee riemastuneena mättäältä toiselle ja sanoo, että se tykkää sellaisesta metsästä ja että se on jo vähän väsynyt ihmisten hajuihin.

Karhu toteaa, että kansallis­puisto on ihmisten metsää, jonne ne tulevat retkelle katsomaan, miltä metsä oikeasti näyttää ja millainen metsä oli ennen kuin ihminen tuli ja muutti sitä.

Pieni susi juoksee ympäriinsä ja kerää nenäänsä metsän hajuja. Se seuraa vuoron­perään jäniksen ja myyrän jälkeä, se tietää mistä on mennyt näätä tai mäyrä, tai mihin on astunut hirvi vasoineen. Sen nenä kertoo, missä haukka on napannut maahan rohjenneen oravan tai missä on vettä sammaleen alla. Koko metsä aukeaa tuoksuina ja sudella on hyvä mieli, siitä on hyvä olla susi ja nuuhkia tuoksujen ja hajujen tarinoita.

Innoissaan se juoksee mäen päälle ja näkee sen toisella puolella joukon ihmisiä, jotka kulkevat perä­kanaa metsään poljettua leveää polkua pitkin. Susi menee piiloon kiven taakse, kurkistaa sieltä ja palaa sitten jälkiään myöten karhun luokse ja kertoo näkemästään.

Karhu lopettaa puuhansa ja lähtee pienen suden kanssa mäen päälle. Siellä se vinkkaa silmää sudelle ja kehottaa sitä menemään piiloon. Sitten se nousee taka­jaloilleen ja ryhtyy hankaamaan selkäänsä iki­honkaa vasten, niin että puu­vanhus rutisee ja humisee mieli­hyvästä.

Polulla reppu selässä kävelevät ihmiset huomaavat karhun ja kaivavat kameransa esille. Metsä on täynnä piipahduksia ja kaikenlaisia mekaanisia ääniä, kun karhusta otetut kuvat tallentuvat muisti­korteille. Mutta kun karhu laskeutuu jaloilleen ja lähtee kulkemaan kohti ihmisiä, ilma täyttyy yhtäkkiä pelon hajusta. Ihmiset heittäytyvät maahan ja ovat olevinaan kuolleita, niin kuin ovat oppaistaan ohjeeksi lukeneet.

Karhu urahtaa pienen suden mukaansa. Nyt olisi hyvä tilaisuus haistella ihmisiä. Pedot kulkevat maassa makaavan ihmisen luota toisen luo ja nuuhkivat jokaisen vuorotellen. Pieni susi kyllästyy ja äksähtää, että se tietää jo, mille ihminen haisee ja että se haluaa lähteä nyt kotiin. Se lopettaa haistelun siihen paikkaan ja lähtee saman tien.

– Susi lämmittää saunan, se ärmähtää mennessään ja kiirehtää askeltaan.

Karhu syö vielä muutaman mättäällisen mustikoita ja sieniä ja lähtee sitten pienen malttamattoman suden perään. Kontion nenään tulee paistuvan omena­hyvän tuoksu.

---

On satu­viikko, ja peikko on laittanut tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Metsätyömaa

Karhu, kettu ja pieni susi pohrustavat metsän halki ja napsivat mättäillä kasvavia marjoja suuhunsa. Susikin syö ja sanoo, että ne ovat kyllä ihan vähän hyviä. Karhu näyttää tietä ja kohta pedot tulevat avo­hakkuu­alueen reunaan. Alueella on huiman korkeita puu­pinoja ja siellä haisee vasta­sahattu puu. Toisissa pinoissa on puun­runkoja, toisissa oksia, risuja ja kantoja. Alueen toiselta reunalta kuuluu jyrinää ja pärinää.

Pieni susi haistaa ilmaa. Hakkuu­aukealla tuoksuu vähän samalle pahalle kuin tanssi­lavan lähellä olleella hiekka­kentällä. Ihan selvästi jossain lähellä on ihminen.

Karhu kulkee varovasti edellä pitkin hakkuu­aukean reunoja. Pian he näkevät, miten julman suuri metsä­kone­harvesteri kurottaa kaulaansa, haukkaa puun leukoihinsa, puraisee sen poikki ja paloittelee kappaleiksi niin, että oksat ja kävyt sinkoilevat ympäriinsä. Eikä koneen nälkä sammu, vaan se haukkaa puun toisensa jälkeen, ja hakkuu­aukea suurenee koko ajan.

Metsä­koneen selässä istuu ihminen lasisessa kopissa. Karhua rupeaa suututtamaan metsän rikkominen ja se nousee seisomaan kahdelle jalalle, kävelee koneen luo ja koputtaa lasi­kopin oveen. Ihminen säikähtää, ja koneen kaula tekee monta hassun­kurista liikettä. Susi ja kettu katselevat metsästä. Kettua naurattaa ja susi virnuilee ihmisen kiljunnalle. Kun karhu avaa lasi­kopin oven, kiljuminen vahvistuu, ja ihminen lähtee karkuun toisen puolen ovesta. Karhu antaa sen mennä.

Pieni susi haistelee ja nuuhkii lasi­koppia ja haistaa ihmisen hajun. Nyt se kytkeytyy suden mielessä puuttomaan metsään ja paloiteltuihin, pinossa kuoleviin puihin. Kone käydä sytkyttää ja työntää ilmaan pako­kaasuja, ja pieni susi liittää nekin ihmisen hajuun.

Metsä­koneen kuljettaja on juossut itsensä läkähdyksiin ja istuu yhdelle metsään leikkaamistaan pihkaisista kannoista. Hän kaivaa puhelimen taskustaan ja soittaa esi­miehelleen kertoakseen metsän eläinten hyökkäyksestä. Pomo tuhahtaa miehen tarinalle ja sanoo, että jos karhu tulee vastaan, niin sen voi hyvin pilkkoa metsä­koneen harvesteri­leuoilla samalla tavalla kuin puut. Hän toteaa vielä, että on turha soitella niin kauan, kun urakka on kesken ja leimikko pystyssä, että töihin pitäisi mennä ja sassiin.

Kuljettaja palaa varovasti koneensa luo, kiipeää sen selkään ja lukitsee kaikki ovet. Pedot ovat kaikonneet ja kuljettaja antaa koneensa taas haukata rungon toisensa jälkeen. Hän melkein toivoo, että karhu palaisi.

---

Tänään on oikea satu­päivä, ja koko viikon on satu­viikko. Peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Reviirimerkit

Kulkiessaan metsän reunoja yhdessä karhun ja pienen suden kanssa kettu kiertää etäältä kaikki metsään heitetyt roskat. Se väittää niitä ihmisen reviiri­merkeiksi. Pieni susi irvistää ja sanoo tietävänsä reviiriin merkitsemiseen paljon paremman konstin. Karhu hörähtää ja rapsuttaa sutta korvien välistä.

Kuomakset lähestyvät taloa, josta tulee paljon ihmisen hajua. Talon lähellä on lehmiä ja lampaita laitumella. Pieni susi haluaa mennä maistamaan niitä, sillä se haluaa tietää, ovatko ne hyviä. Karhu sanoo, että ne ovat vallan eris­herkullisia, mutta osoittaa samalla sudelle pellon­reunaa kiertävää sähkö­aitaa, joka on viritetty lampaiden turvaksi metsän­petoja vastaan. Lehmätkin ovat saman aidan takana.

Pieni susi katsoo aitaa ja ärmähtää, että se on ihan pieni aita ja että susi pääsee kyllä maistamaan lammasta. Kettu nappaa häntänsä kainaloonsa, virnistää ketusti ja kehottaa sutta koittamaan joitain aidan langoista.

Pieni susi epäröi, mutta sen tekee yhä kovemmin mieli maistaa yksi lammas, ja niin se työntää kuononsa laitimmaisen langan lähelle. Kun lanka koskettaa sutta, hukasta tuntuu kuin joku yhtäkkiä vetäisi paksua touvia sen kehon läpi. Sen pieni sydän heittää kaksi kuper­keikkaa, sykähtää laukkaan ja koettaa paeta outoa kokemusta. Suden turkki on aivan pörheä ja se itse on karannut jo kauas metsään ennen kuin se edes huomaa mitään tehneensä. Susi palaa nolona toisten luo ja haluaa tietää, mikä se oli.

– Se on vahti, kettu sanoo pienelle sudelle.

– Eikä se päästä meitä maistamaan lampaita, karhu jatkaa.

Pieni susi menee uudelleen katsomaan aitaa, mutta ei halua enää yhtään koskea siihen. Se haistaa sitä ja huomaa, miten sen kuonoon iskeneestä kipinästä syntynyt otsoni lähes peittää heikon ihmisen hajun.

– Ihmisten luona voi asua kissoja, kettu haukahtaa.

– Susi tykkää kissoista, pieni susi maiskauttaa ja irvistää sudesti.

Ystävykset lähtevät etsimään kissoja, mutta löytävät koiran, joka ryhtyy haukkua loksuttamaan heti, kun saa hajun metsän­pedoista. Haukku on niin kiivas, että kuomakset päättävät palata metsään, varsinkin kun koira lupaa, että ihminen tulee ja pamahtaa mokomat karva­turrit pois päiviltä.

Kun ne sitten lönköttelevät metsää kohti, ne huomaavat tien poskessa suuren pöntön, jonka kansi on raollaan ja jonka ympärillä leijailee kirpeä haju­kimara. Karhu menee liki ja kaataa roska-astian nurin. Jätteet ja roskat leviävät pitkin tietä. Pieni susi menee haistamaan niitä.

– Pöh, se sanoo. – Susi ei syö reviiri­merkkejä.

Kettu ja karhu katsovat toisiinsa, virnistävät hyvän­tuulisesti ja seuraavat pientä sutta, joka jo katoaa metsän tummuuteen. Tuuli tuo taakse jäävästä puu­tarhasta petojen nenään kypsien omenoiden tuoksun.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Hirvestys

Karhu on syönyt vatsansa täyteen ja pötköttelee mukavasti karhun­sammaleella. Pieni susi on asettunut ketun kanssa hyvälle kuuntelu­etäisyydelle. Karhu kertoo, miten se kerran eraus­pentuna melkein joutui ihmisen saaliiksi.

– Metsässä oli paljon mustikoita ja kaikki marja­karhut söivät niitä ylen­palttisesti. Sitten yhtenä päivänä hirvet juoksivat kovaa kyytiä. Ne huomasivat karhun, mutta niillä ei ollut aikaa yhtään pelätä sitä, kiersivät vain ja jatkoivat juoksuaan. Niiden silmät muljahtelivat ja sorkat heittivät sammalia korkealle. Jokin hirvitti niitä, ja ne juoksivat sitä karkuun, aivan täynnä hätää. Metsässä rytisi. Monta ihmistä kulki rivissä metsän halki ja piti meteliä. Sitä ne hirvet olivat säikähtäneet ja lähteneet karkuun. Karhu oli piilossa, ja ne huutavat ihmiset tulivat siihen ihan lähelle.

Karhu vetää henkeä ja kellahtaa selälleen. Sitten se ojentaa kaikki neljä käpäläänsä ylöspäin ja longottelee kämmeniään ja jalka­teriään.

– Silloin karhun jalat päättivät lähteä karkuun ja ottaa koko karhun mukaansa. Pensaan takana istui ihminen ja jalat veivät karhua sitä kohti. Se ihminen säikähti ja pamahti ja siitä pamahduksesta tuli karhuun iso haava.

Karhu raottaa turkkiaan ja näyttää lavassaan olevaa pitkää arpea.

– Pamauksesta tuli savua, sellaista ihmisen hajuista. Ne ihmiset pyydystivät hirviä ja pamauttivat niitä kuoliaiksi. Ne jättivät metsään paljon hirvien sisälmyksiä muiden syötäväksi.

Karhu on hetken aikaa hiljaa ja sanoo sitten karheasti:

– Pyydystävät ne karhujakin. Ja susia. Ja kettuja.

Pieni susi on kuunnellut vakavana karhun kertomusta. Se ei ole ennen ajatellut, että karhu on joskus ollut pieni. Se vilkaisee kettuun, joka on kuullut tarinan aiemmin ja katsoo nyt pientä sutta. Susi nousee, pörhistää itsensä suureksi ja toteaa, ettei se halua ollenkaan tietää, mille ihmisen pamaus haisee.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Valtatie

Pieni susi kulkee etsimässä ihmisen hajuja yhdessä karhun ja ketun kanssa. Se muistaa haistaneensa pako­kaasuja metsän läpi kulkevan tien varrella ja osaa nyt yhdistää ne ihmisen hajuihin.

Ystävykset lähestyvät tietä menemättä kuitenkaan tielle saakka. Ne jäävät metsään katsomaan ohi­kulkevaa liikenne­virtaa. Pieni susi haluaa jo lähteä pois, sillä sen mielestä tie on pelottava. Kettu haluaa odottaa hämärää ja mennä sitten syömään kaikki tiellä makaavat jänikset. Susi muistuttaa sitä, että metsässä on kyllä mustikoita, jotka ovat ihan vähän hyviäkin. Karhukin marhaa yhtenään metsässä niitä syömässä.

Hämärä saapuu, ja kettu vilahtaa tielle. Se nappaa tielle kuolleen jäniksen hampaisiinsa ja karkaa takaisin metsään juuri ennen kuin se itse jäisi auton pyörien ruhjomaksi.

Säikähtäneenä kettu palaa pienen suden tykö. Se tipauttaa litteän jäniksen maahan ja toteaa nälän saaneen siitä otteen niin, että se menetti hetkeksi harkintansa. Moisesta jäniksestä ei ole edes syötäväksi, koska autot ovat levittäneet sen lihat pitkin tietä. Jäljellä on vain vähän rikkinäisiä luita ja nahka.

Karhu on juuri palannut mustikka­metsä­retkeltään ja toteaa, että haaska­linnut joutavat syömään autojen tappamat jänikset ja muut otukset. Se sanoo löytäneensä metsästä paljon ruokaa ja lupaa, että kaikki saavat siitä syödäkseen. Karhu kääntää selkänsä tielle ja lähtee kulkemaan metsään. Kettu jättää litteän jäniksen hiirille ja seuraa karhua yhdessä pienen suden kanssa.

Metsässä makaa henkensä heittänyt hirvi. Se on jäänyt rekan töytäisemäksi ja paennut metsään, vuotanut verensä vatsa­onteloonsa ja kuollut. Haaskan kimpussa pyörii korppeja ja variksia. Ne väistyvät ja lehahtavat oksistoon, kun karhu lähestyy niiden ruoka­pöytää. Karhu asettuu mukavasti ja haukkaa ensimmäisen palan jo vähän pehmennyttä lihaa. Kettu ja pieni susi odottelevat kohteliaasti hetken vähän syrjemmällä ennen kuin ryhtyvät syömään.

Haukkausten välillä pieni susi toteaa, että ihminen haisee kuolleille eläimillekin, niille joita oli siellä tiellä. Se kummeksuu, miksi ihmiset eivät syö niitä itse.

– Joskus syövät, karhu toteaa ja lupaa kertoa, miten ihmiset metsästävät jäniksiä ja hirviä.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Mummo

Kettu, karhu ja pieni susi etsivät ihmisen hajuja ja saapuvat mustikka­metsään, jossa vanha mummo poimii marjoja. Mummo säikähtää, kun hänen jaloissaan yhtäkkiä pyörii pieni koira, joka haistelee hänen kinttujaan. Eläin on utelias, mutta vaikuttaa villiltä kaikkine susi­maisine piirteineen.

Mummo yrittää rapsuttaa koiraa ja puhuu sille ystävällisesti. Koira väistää kosketusta. Mummo oikaisee selkäänsä, ryhdistäytyy ja katselee ympärilleen näkyisikö koiran omistajaa missään. Silloin jonkin matkan päässä vilahtaa ketun hännän­pää, ja samalla suunnalla suurten honkien luona suuri mörheä karhu seisoo taka­jaloillaan. Mummo säikähtää ja kellahtaa mättäälle istualleen. Hän alkaa kovalla äänellä puhua asioitaan otso­herralle ja lupaa itsensä tälle lounaaksi, jollei marja­korin sisältö metsien kuningasta tyydytä. Hänhän on jo vanha ja elänyt pitkän ja hyvän elämän ja joutaisi jo tästä kivustaan lähtemään. Ystävät ovat jo kaikki menneet edeltä.

Mummo jatkaa sopotustaan ja pieni koira lähestyy karhua. Mummo varoittaa koiraa ja kehuu samalla sen rohkeutta. Ei kaikki koirat niin vaan karhun kimppuun kävisikään. Mummo hymyilee, kun pieni koira ja karhu kohtaavat ja lähtevät sitten yhdessä matkoihinsa. Ja ihan kuin kettu vielä loikkaisi niiden perään ja ne kaikki kulkisivat joukkona metsän siimekseen.

– Se haisi kokonaan ihmiselle, pieni susi murahtaa. – Se pelkäsi karhua. Susi haistoi.

Karhu sanoo, että jotkut ihmiset osaavat olla metsässä. Sitten se muuttuu miettiväisen näköiseksi ja kertoo tarinan karhu­emosta, joka oli ollut poikasiensa kanssa syömässä mustikoita, kun ihminen oli yhtäkkiä juossut emon ja pentujen väliin. Ihminen ei ollut välittänyt karhu­emon murahduksista. Emo oli sitten vähän haukannut sitä ihmistä ja se oli mennyt ihan rikki. Kohta metsään tuli paljon ihmisiä ja ne jahtasivat karhuemoa ja sen poikasia kunnes ne kaikki olivat ihan kuolleita.

Pienelle sudelle tulee karhun tarinasta paha mieli ja se laulaa pienen suruisen laulun. Sen mieli­kuvissa karhun poikaset istuvat ihan metsän reunan mättäillä, kuuntelevat sen laulua ja iloitsevat siitä, että ne muistetaan muutenkin kuin nahoista, jotka koristavat metsästys­majan seinää jossakin ihmisten maailmassa.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Tanssilava

Pieni susi kävelee metsässä. Se nuuhkii kivien ja kantojen aluset, sillä se haluaa tietää millainen metsä oikeasti on ja mitä metsän sisällä on. Sen utelias kuono haluaa haistaa kaiken ja muistaa haistamansa. Kuono vie sutta ja näyttää sille tietä.

Metsä­tien varressa on romu­kasa. Pienen suden kuono tuo sen kasan luo ja se kiertelee sitä uteliaana. Ympäristö on kuollut ja maasta lähtee pistävä, hapan tuoksu, joka saa suden kuonon kutistumaan kasaan niin, ettei se haista enää mitään.

Mahan­alus jalkoja täynnä pieni susi juosta kipittää karhun ja ketun tykö. Heti ne nähdessään se kertoo, miten vieras haju söi sen nenän ja sanoo, ettei sillä ole kuonoa enää ollenkaan. Kettu haistaa akku­hapon pienen suden hengityksessä ja sanoo, että nenä tulee kyllä takaisin, kun työntää kuonon märkään sammaleeseen ja hengittää sen läpi oikeaa metsän hajua. Kettu toteaa, että jotkut ihmisen hajut voivat puraista pahasti ja että niitä on hyvä varoa.

Pieni susi käy hengittämässä sammalta. Sen jälkeen se haluaa lähteä löytämään lisää ihmisen hajuja yhdessä ketun ja karhun kanssa.

Aikansa kuljettuaan ystävykset tulevat hiekka-aukealle. Sen keskellä on pyöreä rakennus ja siellä erilaisia tuoksuja. Kettu kertoo, että pyöreä rakennus on tanssi­lava, jossa ihmiset käyvät soitimella. Pieni susi on utelias ja haluaa tietää, miten ihmiset ovat soitimella. Kettu kertoo:

– Naaras pyörittää urosta niin, että urokselle tulee paha olo. Jos uros menee pensaaseen oksentamaan, naaras etsii toisen ja pyörittää sitä. Se haluaa uroksen, joka ei oksenna pensaassa.

– Pensaassa haiseekin pahalle, susi toteaa käytyään haistamassa.

Sitten pieni susi haistaa tanssi­lavalta hajua, jonka päällä on kukkia ja kirpeitä ja makeita tuoksuja. Karhu murahtaa, että ihmiset haisevat omasta mielestään niin pahalle, että ne haluavat piiloutua kukkasten hajun sisälle. Siksi ihmisen haju on joskus vähän piilossa.

Susi sanoo, että se tietää jo vähän, mille ihminen haisee. Karhu haluaa, että susi haistaa vielä ulkona hiekka­kentällä viipyileviä pako­kaasun tuprahduksia.

– Tuokin on ihmisen haju, mörähtää karhu.

– Susi muistaa, kuuluu sutuinen ärmähdys.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Vuodatus

Peik­ko lait­toi ensim­mäisen ta­ri­nan Vuo­da­tuk­seen 26.4.2006. Kaik­ki­aan siel­lä il­mes­tyi 1227 tari­naa, runoa tai kuvaa. Kun vuo­da­tus meni rik­ki, peikko odot­ti ja toi­voi, että se vie­lä kor­jau­tuisi. Vuo­da­tuk­sen pirs­ta­leis­ta syntyi kui­ten­kin jo­tain ai­van eri­lais­ta, kuin mitä se oli aiem­min pei­kol­le edus­ta­nut.

Peik­ko muut­ti. Se ajat­te­li, että muut­to olisi ti­la­päi­nen ja että se pää­si­si pian pa­laa­maan koti­luo­laan­sa. Aika ku­lui ja peik­ko ko­tiu­tui Blog­geriin. Enää se ei muuta ta­kai­sin. Muu­ta­man pie­nen ta­ri­nan se otti Vuo­da­tuk­ses­ta mu­kaan­sa. Nii­tä saa lu­kea, jos ha­luaa.

Peik­ko kiit­tää Vuo­da­tus­ta ja toi­vot­taa pal­jon uusia ta­ri­noi­ta ja ys­tä­viä.

Kahvi

– Alkaa vähän ramaista, mies sanoo ja venyttelee käsiään päänsä yli. – Kahvi voisi tehdä hyvää.

– Kahvi on tosi epäterveellistä, et viitsisi aina kitata sitä niin paljoa.

– Tykkään kahvista. Se on hyvää.

– Ei se nyt niin hyvää ole, että sitä pitäisi juoda vähän väliä. Ottaisit vaikka jääkaapista jotain. Siellä on vielä sitä kinkunrasvaa. Otat vaikka sitä pari lusikallista.

– Sinä ja sinun kinkunrasvasi. Et koskaan viitsisi keittää kahvia, vaan olet aina ehdottelemassa jotain muuta. Rasvaan kohta sinut sillä kinkunrasvalla, jollei tuo kitinä lopu.

– Ei siihen mikään rasvaaminen auta. Olen aivan täynnä kahvin keittämistä. Aamukahvia ja iltakahvia, päiväkahvia ja iltapäiväkahvia, pullakahvia ja kakkukahvia, kahvia jälkiruuaksi ja välipalaksi, kahvia kavereille ja vieraille. Kas kun et ole keksinyt haluta kahvia termospulloon, kun lähdet jonnekin.

– Enpäs olekaan. Sehän on hyvä idea, mies ilahtuu. – Heti huomisesta lähtien haluan. Muistat sitten muistuttaa, jollen minä itse muista.

– Muistan muistan jos muistan.

– Nyt voisit sitten ja turauttaa muutaman kupposen.

– Kysypäs välillä joltain muulta. Minua ei nyt yhtään huvita.

– Keltä muulta minä sitä nyt kysyisin? Sehän on sinun hommiasi. Sitä varten sinut on tähän taloon tuotu.

– Kahvinkeittäjäksi? Minut? Oletko tosissasi? Että et halua mitään muuta, että et välitä kauneudestani tai näistä kaarista?

– En pätkääkään, haluan sinulta vain kahvia. Pistä se nyt tippumaan, ennen kuin suutun.

– Aina vaan kahvia. Ei uskoisi. Aina yhtä ja samaa. Että on yksioikoinen äijä. Ja minä kun olen vuosikaudet keittänyt sille kahvia. Ihan pienimmästäkin vihjeestä...

Mies hermostuu ja hakee jääkaapista maitotölkin, lyö sen kahvinkeittimen viereen ja noutaa pussillisen kaakaojauhetta siihen kaveriksi.

– Laita sitten kaakaota jos kerran kahvinkeitto ei huvita, hän tiuskaisee.

– En voi, kahvinkeitin parkaisee. – Minun sisuskalut eivät kestä noin vahvoja aineita. Saan pöhön ja haurastuman ja henkikin rupeaa haisemaan pahalle. Enkä tykkää niistä pesuaineista, joita olet pakottanut minut nielemään.

– No teetkös sitten sitä kahvia?

– Teen minä, keitin lupaa.

– Vahvaa ja hyvää, eikös?

– Niin. Ja kuumaa. Viitsitkö antaa vähän vettä ja poroja?

Posauspommit

Ensimmäiset pamahdukset saavat pienen valkean koiran höristämään korviaan. Sen pää nousee ja kurkusta rupeaa kuulumaan matala urina. Onkohan joku tulossa pihalle, joku sellainen joka ei tunne tapoja. Ulkona pamahtaa taas, ja pieni koira haukahtaa kysyvästi. Nyt on joku ihan selvästi tullut liian liki taloa.

Mies kertoo koiralle, että ulkona ammutaan raketteja ja ne siellä pamahtelevat, että pauketta ja rätinää kestää melkein koko yön. Koira murahtaa, että se ei ihan aina millään ymmärrä ihmisten touhuja.

Ilta kuluu ja koira torkkuu. Välillä se raottaa silmiään, katsoo hetken televisiota ja komentaa kaikki siellä näkyvät vieraat koirat ja hevoset pois, juoksee vielä ympäri taloa varmistamassa, etteivät ne ole salaa piiloutuneet mihinkään.

Kun mies alkaa vetää lämpimiä vaatteita ylleen, koira katsoo hämmästyneen näköisenä pää kallellaan.

– Iltakävelyn aika, mies toteaa ja vetää kirkkaansiniset huopanullit jalkaansa. – Tule.

– Siellä paukkuu, pieni valkea koira sanoo. – En tykkää siitä.

– Kyllä me yhdessä pärjätään, mies rohkaisee koiraa ja kiinnittää taluttimen. – Mennään.

Koira loikkaa ovesta pihalle. Saman tien lähistöllä pamahtaa ja piha on hetken kirkas kuin salaman iskiessä. Koira hätkähtää ja vetää taluttimen tiukalle, sillä on selvästi kiire ja hoppu. Koira vetää ja mies tulee perässä. Ulkona on paikka paikoin lapsia, jotka räjäyttelevät pommeja tai ampuvat raketteja niin, että paksu ruudin savu tuprahtelee ja peittää näkyvyyttä.

– Etkö halua tänään haistella paikkoja, mies kysyy, kun koira etenee tihein askelin pysähtymättä mihinkään.

– En, koira sanoo, katsahtaa takanaan tulevaa miestä ja vetää hihnaa kireämmälle. – Mennään reippaasti.

Mies alkaa olla jo ihan läkähdyksissä. Pikkukirpeä pakkanen nipistelee miehen varpaita. Kävely kuulostaa erilaiselta kuin tavallisesti. Koiran kynsien rapse tallattua lunta vasten peittyy jymähdysten, paukkeen, rätinän, huudahdusten, sihinän ja suhinan alle. Maailma on muutenkin erilainen: savu, värit, välähdykset ja äänet kuormittavat kaikkia aisteja samalla kertaa. Mies koettaa osoittaa koiralle hienoimmat posaukset, mutta koira ei jaksa kiinnostua niistä, ei edes jäädä ihailemaan taivaalta putoavia värillisiä tähtiä.

Koira ja mies palaavat kotiin. Koira käy pitkäkseen, haukottelee ja laskee kuononsa etutassujen päälle. Mies tulee siihen liki ja kehuu koiraa reippaaksi ja lujahermoiseksi, kysyy vielä, pelottiko sitä ollenkaan.

– Joo, koira tunnustaa. – Mutta nyt en enää viitsi pelätä.

Loppiainen

"Äiti, äiti", huutaa Viivi ja nyhtää äidin hameenhelmaa. "Mikä on loppiainen?"

"Loppiainen on sellainen pieni juhla", aloittaa äiti selityksensä ja napauttaa puuroisella kauhalla Viiviä sormille. "Äläs nyhä ettei äitin kolttu sottaannu. Kato ny miten on kaikki puuros. Millohaa sie opit."

Viivi parahtaa parkuun, mutta toistaa aiemman kysymyksensä loppiaisesta. Sanoo vielä, että päiväkodissa käskettiin kysyä omilta vanhemmilta.

"Se on semmoinen pieni sammakkojuhla", aloittaa äiti uudelleen ja nuolaisee puurokauhan puhtaaksi ennen kuin rupeaa heiluttamaan sitä opettavaisesti. "Silloin sammakot kipuavat järven jäälle loikkimaan ja siitä loikkimisesta kuuluu että 'lopp, lopp'. Se voi jatkua koko päivän ja yön."

"Hassua", sanoo Viivi ja käy hakemassa keksin keksilaatikosta, istahtaa lattialle ja ryhtyy syöttämään keksiä tiikerilleen.

"Varo se hampaita", käskee äiti Viiviä pitäen puurokauhaa puolustusasennossa. "En ole muistanut ruokkia sitä koko jouluna."

"Höh. Sehän on lelu", toteaa Viivi ja työntää kätensä tiikerin suuhun. Tiikeri ärähtää ja kakoo kurkkuaan, oksentaa sitten äsken syödyn keksin matolle. Viivi katsoo tiikeriään moittivasti ja käskee sitä korjaamaan jälkensä. Tiikeri ei viitsi totella, vaan makaa selällään lattialla ja ähisee.

"Kipaisepas yksi sammakko niin äiti näyttää", ehdottaa äiti ja sekoittaa puurokattilaa vastapäivään. Välillä hän maistaa puuroa ja lisää siihen vuoronperään suolaa tai ryynejä olematta koskaan aivan tyytyväinen. Viivi ottaa tiikerin kainaloonsa ja menee pihalle, hyppää tiikerin selkään ja ratsastaa keskelle järveä, jossa on suuri rinki erivärisiä sammakoita. Ne hyppivät jään päällä niin, että kuuluu 'lopp, lopp'. Viivi ottaa yhden vaaleanpunaisen sammakon ja pistää sen taskuunsa.

"Toitkos kallakan?" kysyy äiti ja nostaa kauhalla puuroa kulhoon, jonka hän laittaa nälkäisen tiikerin eteen olohuoneen matolle. Viivi kaivaa kallakan taskustaan ja huomaa että se on muuttunut vihreäksi. Hän etsii vielä ja löytää pienet vaaleanpunaiset haalarit taskustaan. Kallakka hyppää, tempaisee haalarit Viivin kädestä ja vetää ne tuhisten ylleen ennen kuin ryhtyy taas sammakoksi.

Isä tuo meijeriltä töitä kotiin ja huomaa tyhjän kulhon olohuoneessa. Hän puristaa puuron tiikeristä takaisin kulhoon ja istuu pöydän ääreen juttelemaan sammakon kanssa. Viivi tulee kuuntelemaan ja kysyy kohta isältään mikä on loppiainen. Isä ei vastaa, vaan käskee viedä sammakon järveen.

Järvi on jo ehtinyt huolestua. Se on tullut oven taa, soittaa ovikelloa ja kysyy sammakkoa. Sammakko työntää kolme piparia taskuihinsa ja juoksee mieli myrtsinä suoraan järveen. Järvi nostaa Viiville kohteliaasti hattuaan ja palaa kotiinsa.

Isä laittaa äidin istumaan syliinsä. He syövät puuroa samalla kauhalla ja kertovat päät yhdessä Viiville aivan kaiken sammakoista, leikkitiikereistä ja loppiaisesta.

"Puuro on ihmeellistä", he sanovat ja puhaltavat kukkopilliin. Viivikin haluaa puuroa.

Pullot

Nainen kulkee valintamyymälän hyllyjen välissä. Hän katselee hyllyille aseteltuja asuja ja välineitä, jotka on tarkoitettu oman mielihyvän ja onnentunteen kasvattamiseen. Naisen käsi hivelee asujen kankaita kuin poimien niistä tuntoaistimuksia omiin mielikuviinsa. Välillä hän valitsee jonkin esineen hyllystä, katselee sitä ja tutkii sen pakkaukseen painettua tuotelupausta ja käyttöohjetta perin pohjin.

"Voinko auttaa," kysyy myyjä hymyillen ystävällisesti. Nainen laittaa katselemansa esineen takaisin hyllyyn, nyökkää varovasti ja kuiskaa hiljaisella äänellä: "Tarvitsen unihiekkaa."

Myyjä vie naisen osastolle, jossa on erinäköisiä pulloja ja niissä rakeisia siruja. Nainen katselee pullojen etikettejä, mutta ei jää tutkimaan mitään niistä tarkemmin. Hän vilkaisee myyjää ja toteaa entistä hiljaisemmin: "En tahdo etelämeren saarelle. En tahdo lentää enkä tehdä heinää. Tahdon... tiedäthän... niitä sellaisia levottomia unia."

Illalla kotona nainen avaa unihiekkapullon ja kaataa sen sisällön lakanoilleen. Laittaa pullon vielä ohjeen mukaan yöpöydälleen ennen kuin pujahtaa itsekin peiton alle. Nainen nukahtaa lähes välittömästi unihiekan nipistellessä kevyesti hänen ihoaan ja alkaessa rakentaa kantamiaan unikuvia naisen mieleen.

Yö kuluu aivan liian pian. Nainen nukkuu hymy huulillaan välillä kiivaasti, välillä raskaasti hengittäen. Naisen koko yö on unta täynnä, juuri sellaista mitä hän on pitkään kaivannut. Naisen oma persoona kietoutuu uniin niitä täydentäen.

Aamulla naisen mieli on täynnä upeita unimuistoja. Hän lupaa itselleen vielä toisen samanlaisen yön, sujauttaa unihiekkapullon laukkuunsa aikoen palauttaa sen saman tien ja ottaa samalla uuden tilalle. Lukiessaan unihiekkapullojen etikettejä nainen huomaa miten takahuoneessa joku avaa hänen palauttamansa pullon ja kaataa sieltä unihiekkaa, jota sinne ei ollut illalla varmasti jäänyt. Hän nykäisee ohikulkevaa myyjää hihasta ja kysyy: " Mistä tuo unihiekka on tuohon pulloon tullut?" Myyjä katsoo naista ja kertoo kuin itsestään selvän totuuden: "Unihiekkapullothan keräävät sitä lähellä nukkuvien unikuvista."

Milankovichin jaksot

Nainen suipistaa huuliaan ja imaisee poreilevaa juomaansa pillillä. Hän nostaa katseensa kohden ilmakehän autereen takana hehkuvaa aurinkoa ja antaa varjottoman valon hyväillä kasvojaan. Hiekka lämmittää naisen jalkoja ja rannalla kasvavat paksulehtiset kasvit pirskovat miellyttävästi tuoksuvia öljyjä.

Nainen laskee tyhjentyneen lasinsa pöydälle, josta se katoaa palatakseen hetken kuluttua täynnä naisen tavoittelemaa mielentilaa kohden vievää juomaa. Naisen seurassa oleva mies tuntee juoman tuoksun ja värähtää tahtomattaan.

- Tämä on upea jääkausi, toteaa nainen maistaen juomaansa.

- Eihän nyt ole mikään jääkausi, hölmistyy mies. - Nythän on tunnetun historian parhaat säät ja ilmasto.

- Se on silti jääkausi, sanoo nainen hymyillen. - Ne olivat fiksuja ja polttivat lyhyessä ajassa kaiken öljyn ja hiilen tehdäkseen maapallosta kasvihuoneen. Muuten tässä olisi nyt yli tuhannen metrin jääpeite.

- Miten niin, täällähän on nytkin melkein 40 celsiusta lämmintä?

- Jääkaudet syntyvät maapallon radan ja pyörimisliikkeen heilahtelujen ja auringon aktiivisuuden muutosten seurauksena, luennoi nainen kuin koulupojalle. - Nyt on kylmän jakson aika, se tuntuisi kyllä täällä Oulussakin ja varsinkin näin tammikuussa.

Nainen maistelee juomaansa ja antaa katseensa vaeltaa pitkin taivaanrantaa. Hän kiusoittelee miestä ja toteaa jääkauden kuitenkin näkyvän tämän käytöksessä. Ilkikurisen hymyn kareillessa naisen kasvoilla mies kurottaa kohden pöytää ja saa käteensä lasillisen puhdasta viriliteettiä.

Kipunat

Kettu katselee ikkunasta pihalle.

Pieni susi pyörii ympyrää löytämättä rauhaa olemiseensa. Lopulta se tulee ketun viereen. Metsän takaa kuuluu pauketta ja pamahtelua, ja välillä jokunen kipinä sinkoutuu pilviin.

Kumea murina kohoaa pienen suden rinnasta. Sen mieleen tulee metsästäjä ja oma muistoiksi muuttunut kumppaninsa, eikä se siksi tykkää yhtään pamahduksista. Sen vaistot käskevät sitä hyökkäämään tai pakenemaan ja se purkaa ahdistustaan ärisemällä. "Susi on vihainen!"

Karhu tulee luokse ja laskee suuren kämmenensä pienen suden harteille, rapsuttaa siitä, mihin susi ei itse ylety, ja jättää lopuksi käpälänsä tyynnyttävästi paikalleen.

Kettu katselee metsän takaa nousevia värikkäitä kipinöitä. Sekään ei pidä paukkeesta, mutta tietää sen vaimenevan aamuun mennessä. Kettu kertoo: "Ihmisten vuosi on kulunut loppuun ja ne ottavat käyttöön uuden vuoden. Kulunut vuosi on kiinni uudessa, ja pauke ja kipinät syntyvät, kun ihmiset irrottavat niitä toisistaan."

Ketun tarinan jatkuessa pieni susi katsoo uusin silmin pilviin kohoavia tulisia kipunoita. "Pauke ja kipinät loppuvat, kun vanha vuosi on saatu irti ja heitetty tyystin pois," väittää kettu kettuisesti.

Pieni susi vilkaisee karhua, joka mietteissään oikoo suden luimistelevia korvia. Karhun vaiteliaisuus vahvistaa ketun tarinan. Pieni susi nostaa korvansa pystyyn ja käy maate pöydän alle. "Susi odottaa," se sanoo, ja totinen sutuus väikkyy sen katseesta.

Se, joka meistä on viaton...

Mies on suurilla juhlilla. Pöydät notkuvat herkkuja. Paksuista sikareista nousee muhevaa savua. Portviini ja konjakki pehmentävät mieliä ja katseita. Miehen katseelle mieluisia naisia on kaikkialla. Miehellä on hyvä olla, kunnes hänen mieleensä nousee kimurantteja ajatuksia.

- Kaikki koskaan kokemani epäterveelliset hedonistiset mielihyvät nousevat eteen kun on aika kuulla potevansa jotain epämiellyttävää ja todennäköisen letaalia. Kadunko silloin kaikkea sitä mistä olen aiemmin iloinnut? Kadunko jo nyt?

- Elänkö pitkään, jos kieltäydyn lähes kaikesta mielihyvästä? Rakennan elämän mielihyvät fyysiselle kohtuudelle ja mielen iloille, runoudelle, musiikille ja silmänilolle. Varmistaako se pitkän elämän?

- Terveyttä edistetään valistamalla, tietoa lisäämällä, syyllisyyden tunnetta lisäämällä. Ristiriidat kasvavat. Tahto hyvään minulla on...

- Kaikissa tapauksissa minussa on kemikaaleja, ympäristömyrkkyjä ja radioaktiivisuutta. Olen jatkuvan säteilyn vaikutuspiirissä. Ympärillä on hurjastelevia rattijuoppoja.

- Saanko iloita elämästä nyt? Saanko valita miten?

Mies ottaa tarjottimelta muutaman haukkapalan. Kaviaaria, kananmunaa ja katkarapuja vaalealla leivällä majoneesin kera. Shampanjan maku täydentää makupalaa erinomaisella tavalla. Mies sytyttää piipun, josta kohoaa makea tuoksuva savu. Syvään huokaisten mies nojautuu tuoliinsa. Miehen mieluinen nainen tulee liki ja kaataa tummaa konjakkia paksumahaiseen lasiin. Nainen kietoo kätensä miehen kaulan ympärille ja kysyy hymyillen

- Tahdotko?

- Tahdon, sanoo mies, ja kokee elämän hyväksi.

Löylyn kihinä

Pieni suden­poikanen pakenee metsästäjää niin, etteivät käpälät perässä kerkiä. Suden kieli riippuu pitkällä, sydän jyskää ja vatsassa on tiukka, kylmä solmu. Suden­poikasen voimat ovat lopussa. Kivet ja oksat sen edessä ovat suurempia kuin koskaan ennen.

Kesken juoksuaan poikanen kuulee kosken kohinan. Susi pysähtyy, vilkaisee taakseen ja toteaa metsästäjän eksyneen jäljiltä. Suden­poikanen on yksin vieraassa metsässä. Kosken pauhun takaa kuuluu mörähtelyä ja haukahtelua. Ilmassa tuoksuu savu ja kypsyvä sauna. Susi hiipii lähelle, piiloutuu pensaaseen ja pilkistää sen läpi.

Kosken ala­puolella päilyy suvanto. Sen rannalla seisoo hirsistä ladottu sauna, jonka eteen on raijattu jokunen oksaton puun­runko. Yhdellä niistä istuu suuri mörheä karhu ja pitää kämmenessään puista leiliä, hörppää siitä pitkän kuonollisen ja ojentaa sen sitten ketulle, joka loikoo pitkin pituuttaan toisella rungolla. Kettu on juuri ottamaisillaan leilin käpäläänsä, kun pieni susi tulee esiin puskasta, pönköttää itsensä ja urahtaa:

– Susi tulee ja saunaan.

Karhu rapsuttaa vatsaansa, rypistää otsansa ja katsoo pientä suden­poikasta, joka tuijottaa sitä suoraan silmiin. Karhua rupeaa naurattamaan toisen uhma.

– Tule, se mörähtää.

– Voit päästä uimaankin, kettu lupaa ja nappaa leilin karhulta, virnistää ketusti, hörppää ja pistää korkin tiukkaan.

Suden­poikanen kipittää rantaan. Se työntää kuononsa veteen ja juo kunnes sen vatsa on aivan täynnä, pullea ja pinkeä. Kun susi palaa saunalle, karhu ja kettu ovat jo menneet kylpemään, ja niiden turkit roikkuvat oven pielen naulakossa. Susi ripustaa oman turkkinsa siihen viereen, kaikkein alimmaisimpaan naulaan, ja pujahtaa toisten perään.

Kohta saunasta kuuluu valmiiksi tekeytyneen löylyn kihinä ja kumppanusten elo­riemukas turina. Kettu lyö löylyä ja kertoo tarinaa varisten sauna­retkestä. Pieni susi kuuntelee korvat aivan hörössä. Karhu hörähtelee tarinalle, mutta on uninen ja kallistuu lauteilla vuoroin ketun, vuoroin suden puoleen. Ne koettavat tukea sitä ja pitää sen pystyssä ja hereillä.

Kun sauna alkaa jo hiipua, kettu laittaa kiukaan alle vielä kaksi puuta, että sauna­tonttukin saa kylpeä. Sitten karhu, kettu ja pieni susi lähtevät perä­petoa kulkemaan karhun kartanolle vievää polkua. Karhu tallaa puoliunisena tupaan. Siellä se kellahtaa sohvalle ja alkaa jymistä. Kettu ja pieni suden­poikanen istuvat vielä hetken paikoillaan ja kuuntelevat karhun kuorsausta. Pieni susi tietää löytäneensä jotain arvokasta. Se pujahtaa pöydän alle, menee kiepille ja sulkee silmänsä.

Kunhan murjotan

"Ei minulla ole mitään sanottavaa. Ja vaikka olisi niin en sanoisi."
"Miksi sitten olet täällä?" - kysyt.
"Kunhan murjotan." - vastaan ja tiedän ettei vastaus kelpaa. Jään miettimään muuta vastausta.

"Miten se, ettei sinulla ole mitään sanottavaa, ei estä sinua sitä sanomasta?" - kysyt uuudella tavalla. Enkä minä halua vastata. "Kunhan murjotan." - sanon toistaen jo sanomiani sanoja.

"Eihän sinulla oleva sanottava estä sinua sitä sanomasta?" - väännät jälleen päätäni. Tekee jo vähän mieli vastata, vaan sanon silti "Kunhan murjotan."

"Estääkö sanomattomuutesi sinua salaamasta ei-sanottavasi?" - tiukkaat entistä raskaammin, maata tömisyttävin äänenpainoin. "Kunhan murjotan." - sanon ja koitan samalla kovasti turhaan olla epäonnistumatta murjottamattomuudessa. - "Kunhan murjotan."