Karhu on syönyt vatsansa täyteen ja pötköttelee mukavasti karhunsammaleella. Pieni susi on asettunut ketun kanssa hyvälle kuunteluetäisyydelle. Karhu kertoo, miten se kerran erauspentuna melkein joutui ihmisen saaliiksi.
– Metsässä oli paljon mustikoita ja kaikki marjakarhut söivät niitä ylenpalttisesti. Sitten yhtenä päivänä hirvet juoksivat kovaa kyytiä. Ne huomasivat karhun, mutta niillä ei ollut aikaa yhtään pelätä sitä, kiersivät vain ja jatkoivat juoksuaan. Niiden silmät muljahtelivat ja sorkat heittivät sammalia korkealle. Jokin hirvitti niitä, ja ne juoksivat sitä karkuun, aivan täynnä hätää. Metsässä rytisi. Monta ihmistä kulki rivissä metsän halki ja piti meteliä. Sitä ne hirvet olivat säikähtäneet ja lähteneet karkuun. Karhu oli piilossa, ja ne huutavat ihmiset tulivat siihen ihan lähelle.
Karhu vetää henkeä ja kellahtaa selälleen. Sitten se ojentaa kaikki neljä käpäläänsä ylöspäin ja longottelee kämmeniään ja jalkateriään.
– Silloin karhun jalat päättivät lähteä karkuun ja ottaa koko karhun mukaansa. Pensaan takana istui ihminen ja jalat veivät karhua sitä kohti. Se ihminen säikähti ja pamahti ja siitä pamahduksesta tuli karhuun iso haava.
Karhu raottaa turkkiaan ja näyttää lavassaan olevaa pitkää arpea.
– Pamauksesta tuli savua, sellaista ihmisen hajuista. Ne ihmiset pyydystivät hirviä ja pamauttivat niitä kuoliaiksi. Ne jättivät metsään paljon hirvien sisälmyksiä muiden syötäväksi.
Karhu on hetken aikaa hiljaa ja sanoo sitten karheasti:
– Pyydystävät ne karhujakin. Ja susia. Ja kettuja.
Pieni susi on kuunnellut vakavana karhun kertomusta. Se ei ole ennen ajatellut, että karhu on joskus ollut pieni. Se vilkaisee kettuun, joka on kuullut tarinan aiemmin ja katsoo nyt pientä sutta. Susi nousee, pörhistää itsensä suureksi ja toteaa, ettei se halua ollenkaan tietää, mille ihmisen pamaus haisee.
On satuviikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä sudenpoikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.
Ihmiset ovat kyllä kummia, sen lisäksi, että ne ampuvat eläimiä, ne ampuvat vielä toisiaankin, lapsiakin. Se tuntuu tosi pahalta. Ei millään enää pysty edes uutisia katsomaan, kun uutiskynnystä ei ylitä muu kuin tappaminen. Ja kaikki ohjelmat ovat aivan karmeita, minä ainakaan en voi sellaisia katsella. Minäkin pörhistän turkkini, enkä halua tuntea ihmisen pamauksen hajua.
VastaaPoistaTämäkin on sellainen satu, josta ei ole muuta sanottavaa!
VastaaPoistaIhmisestä kertovat sadut kuin myös todet ovat ikäviä ja surullisia;(
VastaaPoistaSyömmessä vääntää, satu jossa on niin paljon on totta.
VastaaPoistaEi ole eläimilläkään elo aina turvallista ja helppoa.