Reviirimerkit

Kulkiessaan metsän reunoja yhdessä karhun ja pienen suden kanssa kettu kiertää etäältä kaikki metsään heitetyt roskat. Se väittää niitä ihmisen reviiri­merkeiksi. Pieni susi irvistää ja sanoo tietävänsä reviiriin merkitsemiseen paljon paremman konstin. Karhu hörähtää ja rapsuttaa sutta korvien välistä.

Kuomakset lähestyvät taloa, josta tulee paljon ihmisen hajua. Talon lähellä on lehmiä ja lampaita laitumella. Pieni susi haluaa mennä maistamaan niitä, sillä se haluaa tietää, ovatko ne hyviä. Karhu sanoo, että ne ovat vallan eris­herkullisia, mutta osoittaa samalla sudelle pellon­reunaa kiertävää sähkö­aitaa, joka on viritetty lampaiden turvaksi metsän­petoja vastaan. Lehmätkin ovat saman aidan takana.

Pieni susi katsoo aitaa ja ärmähtää, että se on ihan pieni aita ja että susi pääsee kyllä maistamaan lammasta. Kettu nappaa häntänsä kainaloonsa, virnistää ketusti ja kehottaa sutta koittamaan joitain aidan langoista.

Pieni susi epäröi, mutta sen tekee yhä kovemmin mieli maistaa yksi lammas, ja niin se työntää kuononsa laitimmaisen langan lähelle. Kun lanka koskettaa sutta, hukasta tuntuu kuin joku yhtäkkiä vetäisi paksua touvia sen kehon läpi. Sen pieni sydän heittää kaksi kuper­keikkaa, sykähtää laukkaan ja koettaa paeta outoa kokemusta. Suden turkki on aivan pörheä ja se itse on karannut jo kauas metsään ennen kuin se edes huomaa mitään tehneensä. Susi palaa nolona toisten luo ja haluaa tietää, mikä se oli.

– Se on vahti, kettu sanoo pienelle sudelle.

– Eikä se päästä meitä maistamaan lampaita, karhu jatkaa.

Pieni susi menee uudelleen katsomaan aitaa, mutta ei halua enää yhtään koskea siihen. Se haistaa sitä ja huomaa, miten sen kuonoon iskeneestä kipinästä syntynyt otsoni lähes peittää heikon ihmisen hajun.

– Ihmisten luona voi asua kissoja, kettu haukahtaa.

– Susi tykkää kissoista, pieni susi maiskauttaa ja irvistää sudesti.

Ystävykset lähtevät etsimään kissoja, mutta löytävät koiran, joka ryhtyy haukkua loksuttamaan heti, kun saa hajun metsän­pedoista. Haukku on niin kiivas, että kuomakset päättävät palata metsään, varsinkin kun koira lupaa, että ihminen tulee ja pamahtaa mokomat karva­turrit pois päiviltä.

Kun ne sitten lönköttelevät metsää kohti, ne huomaavat tien poskessa suuren pöntön, jonka kansi on raollaan ja jonka ympärillä leijailee kirpeä haju­kimara. Karhu menee liki ja kaataa roska-astian nurin. Jätteet ja roskat leviävät pitkin tietä. Pieni susi menee haistamaan niitä.

– Pöh, se sanoo. – Susi ei syö reviiri­merkkejä.

Kettu ja karhu katsovat toisiinsa, virnistävät hyvän­tuulisesti ja seuraavat pientä sutta, joka jo katoaa metsän tummuuteen. Tuuli tuo taakse jäävästä puu­tarhasta petojen nenään kypsien omenoiden tuoksun.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.