sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Oikea metsä

Kettu muistelee haistaneensa omenia jossain matkan varrella. Se haluaa hakea niitä säkillisen, mennä kotiin ja leipoa paljon omena­hyviä jo valmiiksi. Pieni susi ei malta vielä palata, vaan se haluaa jatkaa matkaa karhun kanssa. Ne tulevat kansallis­puistoon, luonnon­suojelu­alueen karuun luontoon.

Pieni susi poukkoilee riemastuneena mättäältä toiselle ja sanoo, että se tykkää sellaisesta metsästä ja että se on jo vähän väsynyt ihmisten hajuihin.

Karhu toteaa, että kansallis­puisto on ihmisten metsää, jonne ne tulevat retkelle katsomaan, miltä metsä oikeasti näyttää ja millainen metsä oli ennen kuin ihminen tuli ja muutti sitä.

Pieni susi juoksee ympäriinsä ja kerää nenäänsä metsän hajuja. Se seuraa vuoron­perään jäniksen ja myyrän jälkeä, se tietää mistä on mennyt näätä tai mäyrä, tai mihin on astunut hirvi vasoineen. Sen nenä kertoo, missä haukka on napannut maahan rohjenneen oravan tai missä on vettä sammaleen alla. Koko metsä aukeaa tuoksuina ja sudella on hyvä mieli, siitä on hyvä olla susi ja nuuhkia tuoksujen ja hajujen tarinoita.

Innoissaan se juoksee mäen päälle ja näkee sen toisella puolella joukon ihmisiä, jotka kulkevat perä­kanaa metsään poljettua leveää polkua pitkin. Susi menee piiloon kiven taakse, kurkistaa sieltä ja palaa sitten jälkiään myöten karhun luokse ja kertoo näkemästään.

Karhu lopettaa puuhansa ja lähtee pienen suden kanssa mäen päälle. Siellä se vinkkaa silmää sudelle ja kehottaa sitä menemään piiloon. Sitten se nousee taka­jaloilleen ja ryhtyy hankaamaan selkäänsä iki­honkaa vasten, niin että puu­vanhus rutisee ja humisee mieli­hyvästä.

Polulla reppu selässä kävelevät ihmiset huomaavat karhun ja kaivavat kameransa esille. Metsä on täynnä piipahduksia ja kaikenlaisia mekaanisia ääniä, kun karhusta otetut kuvat tallentuvat muisti­korteille. Mutta kun karhu laskeutuu jaloilleen ja lähtee kulkemaan kohti ihmisiä, ilma täyttyy yhtäkkiä pelon hajusta. Ihmiset heittäytyvät maahan ja ovat olevinaan kuolleita, niin kuin ovat oppaistaan ohjeeksi lukeneet.

Karhu urahtaa pienen suden mukaansa. Nyt olisi hyvä tilaisuus haistella ihmisiä. Pedot kulkevat maassa makaavan ihmisen luota toisen luo ja nuuhkivat jokaisen vuorotellen. Pieni susi kyllästyy ja äksähtää, että se tietää jo, mille ihminen haisee ja että se haluaa lähteä nyt kotiin. Se lopettaa haistelun siihen paikkaan ja lähtee saman tien.

– Susi lämmittää saunan, se ärmähtää mennessään ja kiirehtää askeltaan.

Karhu syö vielä muutaman mättäällisen mustikoita ja sieniä ja lähtee sitten pienen malttamattoman suden perään. Kontion nenään tulee paistuvan omena­hyvän tuoksu.


On satu­viikko, ja peikko on laittanut tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

8 kommenttia:

  1. On kyllä ihmeellistä, miten suuri karhu elää marjoilla, hirvi lehvillä ja hevonen heinillä. Miksi ihmisen pitää kasvattaa kauheat määrät härkiä ja sitten syödä ne, miksi ihminen ei voisi syödä enemmän kasviksia? Ehkä he sitten eivät haisisi niin pahalle? Muutama muukin teko varmaan auttaisi hajuun.

    VastaaPoista
  2. Eiväthän nämä mitään satuja ole? Peikko on ehkä erehtynyt luulemaan todellisuutta saduksi, joka oli hyvin todenmukaisesti ja hurmaavasti (jälleen kerran)kerrottu.

    VastaaPoista
  3. Olen Mustiksen kanssa sampoilla linjoilla, ei nämä mitään satuja ole. Pukemalla totuuden saduksi, saa aikuisetkin ihmiset ajattelemaan enemmän sitä, mitä kaikkea typeryyttä ihmiset oikein tekee. Ja miksi? Sitä nyt tässä pohdin tämän illan.

    VastaaPoista
  4. Kiitos viikosta, Peikko! Ihania satuja.

    VastaaPoista
  5. Ihan varmasti paistuva omenahyve tuoksuu ja maistuukin paremmalta, kuin ihminen.

    VastaaPoista
  6. Haluaisin mennä sinne omenahyvettä maisteleen pikkusuden ja ketun ja karhun kanssa. Mutta mä haisen sille ihmiselle, ettei mikään ihme olisi, jos he eivät mua huolisi sinne omppuhyvettä syömään kanssaan!,
    Kaikki metsät kaadettu ja heti jos jossain karhu nähdään, niin eikös heti ole haulikko ihmisen kädessä, tai susikin, heti vaan ammutaan!
    Olen ihmisenä todella pahoillani meidän ihmisten puolesta!

    VastaaPoista
  7. Isopeikko kulkee vanhojen sadunkertojien jalajäljissä, ihan tulee mieleen vanhat suomalaiset kansansadut eläimistä, näissä on jotain samaa ja kuitenkin uutta ja vivahteikasta.

    VastaaPoista
  8. Nämä vanhat satusi ovat aarteita, niistä tulee aina hyvä mieli. Kiitos!

    VastaaPoista