Mies makaa ties kuinka monetta viikkoa sohvalla. Elämä on kurjaa eikä maistu, mikään ei ole huvittanut sen jälkeen kun hän sai eropassit työstään. Ei olisi pitänyt sitoutua työhön niin vahvasti. Vähemmälläkin olisi pärjännyt, mutta sitä kun luuli tekemisiään merkittäviksi.
Mies kääntää kylkeä ja päästää pitkän puhauksen kaasua. Kyllä se vielä tästä, hän miettii. Antaa ajan kulua.
– Muistatko minut? Mies kuulee urahtavan äänen selkänsä takaa ja kääntyy. Lattialla istuu pieni valkoinen koira. Sen pää on kekassa ja otsakarvat silmillä.
– Joo, mies sanoo ja nousee istumaan. – Sinä kuolit.
– Muistatko, kun käveltiin metsässä?
– Muistan, mutta…
– Se oli mukavaa.
Mies nyökkää ja hänen silmänsä kostuvat.
– Minulla on ollut sinua kova ikävä.
– Siellä oli paljon haistettavaa.
– Meillä meni aina tuntikausia.
– Tykkään metsästä.
– En ole käynyt sen jälkeen kun…
– Mennään taas.
– Mutta sinä olet kuollut. Eikä minulla ole enää hihnaakaan sinulle.
– Mennään.
Mies katsoo ystäväänsä ja muistaa entisen. Koiran kanssa oli hyvä jutella ja puhua ajatuksistaan. Se osasi katsoa asioita toiseltakin puolelta ja elää hetkessä, murehtimatta menneitä tai tulevia. Silloin elämä näytti valoisalta.
– Yhdessä, niinkö? mies varmistaa.
– Minä tulen sinun kanssa, ja sinä tulet minun kanssa.
Mies nousee ja pukeutuu. Vaatteet tuntuvat oudoilta ja niissä on tunkkainen haju. Pieni valkoinen koira katselee, kun mies valmistautuu uloslähtöön.
– Ei takkia, koira sanoo.
– Miksei? Tammikuussa on pakkasta.
– Kesällä ei.
Mies menee ikkunaan ja raottaa verhoja. Ruoho ja puut ovat vihreitä, keltaisia voikukkia kasvaa siellä täällä. Kadulla kulkevat ihmiset ovat pukeutuneet kesäisen keveästi.
– Kylläpä vierähti. Päivät ovat niin samanlaisia, harmaita.
– Mennään, koira sanoo ja lähtee edeltä ulko-ovelle.
– Mennään, mies myöntyy ja kävelee auringonpaisteessa rinnakkain pienen valkoisen koiran kanssa niin kuin heillä oli tapana vuosia aiemmin.
Joskus tarvitsisi tuollaisen koiran.
VastaaPoistaIkkunan takana kuukaudet todellakin kulkevat toisinaan eri tahtia kuin itse.
Minullakin oli valkoinen koira, samojedi. Kun sen aika koitti, minun oli kaivettava sille leposija puutarhan perälle. Vuoden ajan se tuli tervehtimään portille aina kun tulin kotiin. Nyt ei tule enää, surutyö on tehty. Joka juhannuksena sen haudalla kukkivat valkeat juhannusruusut. Ja sieltä oksien lomasta olen näkevinäni toisinaan ystävällisen samojedin hymyn.
VastaaPoistaKyllä meidän pieni musta koira on yhtä hyvä kävelyttäjä kuin tämä valkoinen enkelikoirakin! Koirat on hyviä!
VastaaPoistaKunpa kaikilla väsyneillä olisi tuollainen elävä muistojen koira.
VastaaPoistatoivottavasti pieni valkoinen koira piristää miestä niin ettei mies enää kaivaudu takaisin sohvaan. (ja toivottavasti mies ei kuitenkaan halua seurata koiraa liian kauas...).
VastaaPoistaKaunis tarina. Jäin lähes vuosi sitten työttömäksi ja koirakin kuoli syksyllä.
VastaaPoistaViisas koira, se tiesi mitä pitää nyt tehdä, että asiat taas asettuvat omille poluilleen - ensin kohti metsää, mutta sitten muuallekin.
VastaaPoistaViisas tarina!
Tarinassa on syvyyksiä, joiden luotaamiseen voi mennä aikaa. Monisyinen, puhutteleva, hieman haikeakin.
VastaaPoistaoikein tuli
VastaaPoistaOnneksi elämä ei oo noin tylsää, että kesäkin tulis huomaamatta.
VastaaPoistaKun ottaa voimaannuttavista mielikuvista tukikeppiä niin sitä jaksaa taas.
VastaaPoistaNäin se aika joskus humahtaa huomaamatta kun on yksin, kun masentaa ja kaikkea siltä väliltä.. onneksi pieni valkoinen koira tuli ja kiskoi miehen jälleen ulos. En voi kuitenkaan täysin välttyä ajatukselta, että ehkä koira tuli hakemaan ikuisuuskaveria ikuiselle metsäretkille, no ei vaiteskaan:)
VastaaPoistaItku tuli.....
VastaaPoistaikävästä,
metsään, metsään
mennään tästä
haistelemaan, maistelemaan
yhtäjalkaa, kuusin jaloin.
Ei paljo edes kehtaa sanoa, mutta...uusi, pieni ja valkoinen koira voisi ihan tällä hetkellä olla jossakin ostettavana.
VastaaPoista