Päivänsankari

Päivän­sankari istuu tuvan nurkassa ja tuijottaa lattiaa pää käsien varassa. Otto on vilkaissut miestä jo muutaman kerran.

– Mitäs sankari? hän kysyy, kopauttaa vielä päivänsankaria hartialle.

– Mikään sankari täs ny olla.

– Mut murjotat, etkös?

– Kun ei ole musiikkia. Pistäsin jalalla koreasti.

– Soihan tuolla, ja ihmiset tanssivatkin.

– Tuo mitään musiikkia ole. Haitari se on, jonka pitää soida tällaasissa juhlissa.

– Haitari? Odotas.

Otto kaivaa esiin kännykkänsä ja ryhtyy hivelemään sitä. Päivän­sankari tuhahtaa, ettei hän mitään levy- saati pilvi­musiikkia halua, oikea hanuristi pitää olla pirun­keuhkoa kiskomassa.

– Älä nyt hätäile, Otto sanoo. – Näissä uusissa vermeissä on vaikka mitä. Katso vaikka.

Otto lyö kännykkänsä pöydän reunaan, niin että näytön lasi pirstoutuu ja lasin­sirpaleet lentävät pitkin juhla­tarjoiluja. Siellä ne sulavat silkaksi makeudeksi, joskaan makeista nakeista ei juhla­kansa viimeksikään järin paljon pitänyt.

– Näin, Otto sanoo ja varmistaa, että päivän­sankari näkee kun hän liksauttaa puhelimen ylä­reunan auki ja vetää sieltä paljastuneesta rullasta uuden lasin puhelimen päälle.

– Mitäs iloa tuosta oli kenellekään?

– Vartu nyt, älä ole niin hoppuune, Otto sanoo ja hivelee taas puhelintaan. – Näihin saa ihan uuden­laisia sovelmia.

– Mitä ne on?

– Appseja. Noin. Mikäs malli saisi olla? Kokeillaanko Kouvolan Casottoa?

– Ihan sama. Tai joo. Sehän soi ainakin ennen tosi hienosti.

Otto tekee pari pyyhkäisevää liikettä puhelimensa päällä, kääntelee puhelimen taitteet auki ja vetäisee palkeet pitkäksi. Hymy nousee päivän­sankarin kasvoille.

– Sehän näyttääkin ihan oikealta.

– Se on oikea. Viimeksi latasin elokuva-appsin. Et arvaa, miten kauan kesti taitella puhelinta auki ennen kuin se oli täys­mittainen elo­kuva­teatterin kangas. On näissä vielä kehittämisen varaa.

– Soiko tuo peli?

– Soi. Kuuntele.

Otto puristaa kurttua ja painaa sormensa näppäimille. Musiikki täyttää talon ja loksauttaa suut. Jokainen jalka hakee polkan askelia, niidenkin, jotka eivät polkasta mitään tiedä, eivät ole sitä edes karkkina maistaneet.

Päivän­sankari lentää lattialla, virnistelee ja iskee jalkaa maahan polkan tahtiin, vaihtaa tanssi­kaveria lennosta, kun entinen väsyy. Otto soittaa. Ohut sininen savu­juova nousee hänen sormistaan ja juhla­huoneen kattoon ruuvattu palo­hälytin alkaa ujeltaa.

– Soita Otto heviä! nuoriso kiljuu ja näyttää pirun­sarvia sormillaan. – Haitari­heviä. Se on ihan hanurista. Ruaah hah haa.

Sekä Otto että päivän­sankari istahtavat. Päivän­sankarin naama punottaa ja silmistä tuikkii ilo. Hän taputtaa Ottoa selkään ja sanoo:

– Mulla oli mukavaa. Anna nyt penikoille, mitä penikat tahtovat.

Otto nousee seisomaan, kääntää haitarin nurin ja vääntää silmiinsä punaisen tulen.

– Oletteko tosissanne? hän kysyy lattialle kerääntyneeltä nuorisolta.

– JOO!

– No sitten, Otto toteaa ja puristaa haitaria niin, että siitä pursuaa lieskoja sävelten mukana.

– LISÄÄ!

– Saamanne pitää, Otto karjahtaa, valuttaa laava­virtaa hanurista ja kasvattaa itselleen karvaisen hännän.

Sävel säveleltä jokaisen juhlijan päähän kasvaa pukin sarvet. Sorkat kopsuttavat lattiaa ja seinän raoista tursuaa kella­nvihreää savua. Ilmassa on makea vaahto­karkin tuoksu.

 

– En usko sanaakaan, Laura toteaa. – Keksit ite ton koko jutun, peevelin satu­setä.

– Oletko varma? Tarmo kysyy ja nostaa sorkkansa toisen jalan polven päälle.

– Pyh. Kaikilla on nykyään sorkat, Laura kuittaa, vetää housunsa alas ja pyllistää Tarmolle. – Mutta onko sulla häntää?