– Mitä tämä on, äiti? Jaana kysyy ja tökkii lusikallaan tytisevää, kirkasväristä jälkiruokaa.
– Jelloa, lapsi. Hyvää. Syö.
Jaana maistaa. Hyytelöstä lohkeaa palanen, joka sulaa nesteeksi lapsen suussa. Makuaromit kietoutuvat kielen ympärille ja hierovat ikeniä.
– Aika hyvää, mutta maistuu vihreälle, hän sanoo. – Miksi tämä on punaista?
– Jelloa on vaikka minkä väristä. Se on tehty sokerista, väriaineista ja keinomauista.
– Sokerista? Se on varmaan hurjan terveellistä.
– Totta kai. Haluatko lisää?
– Haluan oppia tekemään tätä ihan itse, montaa väriä. Saanko äiti?
– Toki. Katsos, täällä on näitä purkkeja, joiden sisältö vaan sekoitetaan veteen ja annetaan hyytyä. Kokeile.
Jaana kokeilee. Hän tekee suuren laakean hyytelön ja leikkaa siitä palasia piparkakkumuoteilla. Pian pöydällä seisoo hyytelöpupuja, hyytelökuusi ja monta hyytelöukkoa ja -akkaa.
– Sehän on hieno asetelma, äiti sanoo.
– Minä teen niitä vielä lisää, Jaana lupaa ja ottaa taas uuden hyytelöpurkin. – Iskäkin neuvoi yhden konstin.
– Sehän on mukavaa, äiti toteaa ja palaa sohvalle kirjansa pariin.
Jaanalla on jo kolmatta kymmentä hyytelöukkoa ja lukuisia hyytelöelukoita, kun hän ryhtyy piirtämään isän neuvojen mukaan niiden otsaan Alef-merkkejä. Kuluu vain hetki ja hyytelöhahmot alkavat liikehtiä. Hyytelökirahvi nousee pystyyn ja menee syömään äidin fiikusta, hyytelöpuput loikkivat ympäriinsä ja pistävät päänsä jokaiseen löytämäänsä piiloon.
Hyytelöukot ja -akat ryhtyvät hommiin. Ne hakevat yhä lisää hyytelöpurkkeja ja tekevät lisää hyytelöolentoja, joilla kaikilla on Alef-merkki otsassa valmiina.
– Äiti, tule katsomaan.
Äiti tulee. Hänen suunsa tiukkenee viivaksi.
– Iskä taisi ketkuttaa sinua, lapsi. Se teetti sinulla hyytelögolemeja.
– Mitä ne golemit ovat?
– Tuo merkki sen tekee. Ne ovat apulaisia, jotka tekevät sitä, minkä ne luulevat oikeaksi. Nyt ne jatkavat sinun hyytelöleivontaasi.
– Mitä pitää tehdä, äiti? Minua jo vähän pelottaa.
– Hae iskä. Se saa hoitaa tämän.
Jaana hakee isänsä, joka istuu kellariloukossaan ja pelaa videopelejä. Äiti heiluttaa iskälle sormea ja polkee jalkaa. Iskä näyttää nöyrältä. Sitten hän istuu keittiön pöydän ääreen ja ryhtyy syömään golemeja. Hän syö ja syö, kunnes golemihyytelöä pursuaa hänen korvistaan ja silmistään, eikä häntä enää kunnolla edes näy pullistuneen vatsan takaa.
Kun enää yksi golemikirahvi on jäljellä, Jaana nappaa sen suuhunsa ja kehuu maultaan hyväksi. Sitten hän taputtaa iskän kaljua ja sanoo:
– Se oli hyvä temppu, iskä. Minä kokeilen sitä huomenna uudelleen.
Joulun konvehtirasioiden jälkeen olo on tällaista!
VastaaPoistaVoi isä parka :)
VastaaPoistaJotain apua isästä, onneksi! ☻ ;) ☺
VastaaPoistaTämähän käy iltasadusta! Sen jälkeen voisi olla iltakeskustelun paikka.
VastaaPoistaSinulla, isopeikko, on oma tyylisi. Pidä siitä kiinni! Syntyy omaperäistä. Siihenhän pitäisi jokaisen kirjoittajan pyrkiä.
Onneksi iskä hoiti homman loppuun, etteivät golemit valloittaneet koko huushollia. Ehti jo vähän pelottaa. Useinhan hyvä satu vähän pelottaakin.
VastaaPoistaLiikeideaa pukkaa...Toimisikohan sama vaikkapa pölynimurissa ja lattiamopissa? Mutta mistähän tuollaisen merkin saisi?
VastaaPoistaNojoo, taidat taas satuilla, Peikkonen��
Liikeideaa pukkaa...Toimisikohan sama vaikkapa pölynimurissa ja lattiamopissa? Mutta mistähän tuollaisen merkin saisi?
VastaaPoistaNojoo, taidat taas satuilla, Peikkonen��
Kuinka käteviä apulaisia ovat tällaiset golomit.
VastaaPoistaNe eivät veisi paljon tilaa huushollisa, kun sulattaisi niiden töiden jälkeen samaan litran purkkiin yöksi nukkumaan keittiön pöydälle.
Aamulla laittaisi purkin avoinna jääkaappiin, hyytyisivät nopeasti työkuntoon...;-))