– Se on isosittiäinen, ihan tavallinen sontiainen. Mitä sinä tuollaisia keräät?
– Minä lennän niillä. Kasvatan niistä lentsikoita.
– On sulla projektit. Ei noin pieni paljoa kanna.
– Ei, mutta ne kasvavat suunnilleen volkkarin kokoisiksi, kun niitä ruokkii lajityypillisellä ravinnolla.
– Ja sitten hyppäät selkään ja liidät pitkin taivaita, vai?
– Ei kun ne kaiverretaan tyhjiksi. Siivistä jätetään sisätyngät, joista voi veivata itsensä ilmaan. Se on hyvää treeniä samalla. Sillä pörisee kuule neljäkin ihmistä kerralla.
Siitä tulee vielä nätti ajopeli. Saisinkohan minäkin tuollaisen?
VastaaPoistaSittisontiainen on ihan pikkasesta likasta asti kiehtonut tätäpäätä! Ei muuten, mutta sanana se on ollu jotenkin....suussa mukavasti pyörivä!
VastaaPoistaPäästin juuri Leijonaisen lentämään taivaalle, eikä tarvittu yhtään sittisontiaista, vain pari lorausta vesiväriä.
VastaaPoistaNo ehkä vähän mielikuvitusta myös.
Sitä on tässä tarinassa enemmänkin, kuten edellisessä suojatiessäkin. Mielikuvitus on arvokasta ja sekin lisääntyy kun sitä käyttää ;-)
Ajopelinä en tuota näe, sen sijaan ritarina haarniskassa.
VastaaPoistaOlishan se näky, kun sittikoptrilla pörhällettäisiin.;)
VastaaPoistaMielikuvituksen hersyvää huvitusta ei tarinoistasi puutu.
Hienova!
Iiiiiik!
VastaaPoistaOho, ehkäpä tuo (kauhu)skenaario ei ole edes kovin kaukana, kun vähän geenimanipuloidaan...
VastaaPoistaEn taho!
VastaaPoistaTähän asti olen sureskellut, kun tiemme varrelta se viimeinenkin lehmätila laittoi utareet pussiin. Nyt ei harmita niin kovaa enää.
VastaaPoistaEikös sittisontiaisten pääasiallinen sapuska ole kuitenkin juuri peräpään lehmänlättyset?
Ehkä siinä tapauksessa, jos sittiäisistä tulis sitikan kokoisia, eikä volkkarin. Meidän sitikka alkaa jo olla hieman vanhahtavaa mallia...