Kallio, rakastettuni

– Täällä, täällä sinä olet, ja minä olen etsinyt sinua joka paikasta. Etsin soilta ja metsistä, pelloilta, pihoilta ja ojienpielistä, mutta en löytänyt mitään kaltaistasi. Ikävä kaihersi mieltäni ja raapi siihen naarmuja, mutta nyt voin unohtaa ne kaikki, niitä ei enää ole, koska sinä olet siinä ja täytät mieleni harmaudellasi. Kohta minä peitän sinut, vain muutama hetki ja käärin sinun harmautesi minun vihreyteeni. Lepään jykevällä pinnallasi ja sinä olet kokonaan minun.

– Entä tahdonko minä olla sinun? Sinä peität metsässä kiviä ja kantoja, pehmustat soita ja pihoja, levittäydyt vihreänä peitteenä sinne, missä sinulla vain on tilaa kasvaa. Sinun nopeutesi hämmentää minun hitauteni, ensin sinua ei ollut ja nyt jo peität minusta suurimman osan, roikut paksuna mattona reunani ylitse, kasvat ja leviät nopeammin kuin ymmärrän mahdolliseksi.

– Sinä olet kiveä, rakkaani, olet maailman juuri, jonka päällä minä saan kasvaa ja kukoistaa. Minun juurtumahapseni pitelevät sinusta kiinni, ja minä imen vettä sateesta, pidän sinut kosteana versojeni alla.

– Sinä suljet minut maailmasta, piilotat auringon säteiltä. Minä, joka iloitsin auringon kuumuudesta, olen nyt allasi pimeän viileydessä, kosteana ja kylmänä. Sinun turpeutuvat versosi ovat kauniita ja pehmeitä, ja niiden alla – minun päälläni – vilisee elämää, josta en aiemmin tiennyt mitään. Silti minua ahdistaa sylissäsi.

– Minä tahdon vain pidellä sinua.

– Pitele, älä sulje minulta maailmaa. Aika on lyhyt. Tahdon nähdä kevätauringon lämmön, kuulla lumen ja jään sulavan, tuntea karhun tassut ja ketun hännän huikahduksen ylläni.

 

Kun tuli syksy ja kylmät yöt, kun ruska punersi varpuja ja puiden lehtiä, tuolle kalliolle könnehti karhu. Se kaapasi sammalet syliinsä ja vei talvipesäänsä, nukkui niiden pehmoisessa kevääseen. Kesällä kallion poikki rakennettiin tie ja kallio murskattiin sepeliksi. Sammal kasvaa edelleen kallion päällä, kurottaa kallioleikkaukselta alas tielle, mihin sepelimurska on peitetty mustan asfaltin alle.