Vihdoin työllinen

Istuin kirjaston luku­salissa lueskelemassa päivän lehtiä, kun kuulin tutun äänen tervehtivän minua.

– Hyvä päivä.

Se oli naapuri, jonka nimeä en vieläkään muistanut, vaikka olin kuullut sen vaikka kuinka monta kertaa.

– Hyvä päivä sinullekin. Mitä kuuluu?

– Hyvä päivä. Minulla töitä luvattu. Kaksi työtä.

– Sehän on hienoa. Minähän sanoin, että töitä saa, kun vaan hakee eikä anna periksi.

Leveä hymy kaartui naapurin kasvoille ja valkeat hampaat kiilsivät kilpaa kirjaston halogeeni­lamppujen kanssa. Hän taputti minua olalle, ja minun teki mieli väistää, mutta hillitsin itseni. Hymy suli ja naapuri näytti huolestuneelta.

– Minä yksi juttu kysy?

– Kysy pois.

– He maksaa palkka. Minimi­palkka. Mutta boss, hän sanoo, Suo­mes­sa liian iso minimi­palkka, ja minä antaa hänelle seteli­raha, kun palkka­päivä. Onko oikein?

– Eli sinä tekisit työt ja maksaisit verot, ja pomosi hummaisi palkkasi? Ei niin tehdä. Älä suostu. Ota mieluummin se toinen työ.

– Minä aavistaa. Minä jo kysyi kaveri. Hän sanoi sama.

– Aina on hyväksi­käyttäjiä. Kannattaa olla tarkkana.

– Se toinen työ parempi. Siinäkin minimi­palkka.

– Eikä tartte maksaa pomolle?

– Ei. Vaikka boss sanoi, Suomessa iso minimi­palkka ja pieni työ­aika. Mutta hän maksaa koko palkka, jos minä tehdä koko työ päivä.

– Koko­päivä­työ, sehän on hienoa.

– Mutta minä ei ehdi tehdä lapsi vaimon kanssa.

– Mikset muka? Onhan sulla illat ja yöt aikaa.

– Minä töissä koko ilta ja puoli yö.

– Ai se ei olekaan päivä­työ.

– On se. Minä töissä koko päivä, koko ilta ja puoli yö. Tulee siisti jälki. Minä hyvä siivoja. Kyllä minä jaksa.

– Minimi­palkalla työtä vuorotta, niinkö?

– Minä ahkera. Kyllä minä jaksa. Perhe saa ruoka ja vaate. Se oikein.