Peikko istuu tuulen kaataman puun rungolla luolansa edessä. Vieressä aukeavalta järvenselältä puhaltaa kolea tuuli. Ilma on täynnä tihkusadetta. Nuotiossa palava tuli yrittää turhaan varoa taivaalta valuvaa vettä. Kun tuli väistää yhtä tippaa, on toinen aina tiellä. Peikko kupertaa mustat kouransa kuvuksi tulen yläpuolelle. Kourat lämpenevät ja tulen äksy sihinä vaimenee.
Vesihiisi nousee rantaveteen seisomaan ja heilauttaa kouraansa peikolle. Peikko nyökkää. Se ei tänään jaksa jahdata mokomaa, eikä sillä ole nälkäkään. Vesihiisi tunnustelee tihkua ja yrittää nousta vedestä sen varaan. Tihku ei kanna, vaan hiisi loiskahtaa aina takaisin.
Peikko kääntää selkänsä järvelle ja ruokkii tulta, poimii maasta kolme kiveä ja pyyhkii ne puhtaaksi. Vesi valuu peikon häntää myöten maahan.
Tuli räiskii ja äyskii tihkusateelle. Vesihiisi loiskii järvessä. Peikko heijaa itseään ja silittelee kiviä sylissään.
Pisarat ovat hyviä tähtäämään.
VastaaPoistaKiitos terveisistä, Kaari välitti ne perille.
Mahtoikohan siellä näkyä yhtään näkkiä siellä, missä se vesihiisi loiskahteli?
VastaaPoistaAjattelin vaan, kun näkin oli puhe olla meidän kaivossa (silloin joskus melkein satavuotta sitten, kun olin laps), eikä siitä koskaan näkynyt näkkäriäkään. Yhden sammakon vesisangon reunalla näin. Muttei se kuulemma ollut se.
En kyllä, hiisi vieköön, ole nähnyt vesihiistäkään. Sellaiset, jotka sihauttavat ässää, kovasti siitä aina puhuvat. Tai niitä paremminkin kehotetaan siitä puhumaan.
Lukukokemus tehostuu kun kuvittelee äänet mukaan. Tosi hienoa !
VastaaPoistaTässä on jotenkin sellainen pikkuinen haikeakin liekki, tässä tarinassa. Mitähän kivet kuiskivat peikolle?
VastaaPoistaRakastettava iltasatu, kiitos peikkoseni!
VastaaPoistaTässä tarinassa oli pieni, vähän surullinen osa. Muu osa oli aika kosteaa, onneksi oli lämmittävää tultakin. Kiitos tarinasta Peikko :)
VastaaPoista