Vesihiiden ranta

Peikko tallustaa rantapöpelikössä. Siellä on tuohivirsut kiven päällä. Ne näyttävät varsin uusilta, vaikka ovatkin liian pienet peikon jalkoihin.

Peikon tekee niitä mieli. Se poimii ne käteensä, haistelee niitä ja vilkaisee ympärilleen. Ei ketään missään. Tuohi venyy peikon käsissä, kun se muokkaa virsuja ja sujauttaa ne jalkaansa.

Komeat ovat, ja peikko on tyytyväinen. Se istuu kivellä ja heiluttelee jalkojaan. Kun se nousee seisomaan, virsut kävelyttävät sitä kohti järveä.

Peikko tarrautuu kivenjärkäleeseen, mutkailee itseään, vääntyilee ja jäykistelee, mutta virsut vievät sitä ja järkälettä eteenpäin.

Peikko on kaulaansa myöten vedessä, ja virsut vievät sitä vielä syvemmälle. Kun peikko uppoaa, tulee vesihiisi tarkastamaan pyydyksiään.

– Hupsista, sehän on peikko, hiisi huomaa ja yrittää karata.

Peikko pitelee lohkaretta vasemmassa kädessään, nappaa toisella hiiden kiinni ja komentaa sitä aukomaan pyydyksensä. Hiisi tottelee. Se mukisee, miksi peikon piti mennä sotkeutumaan sen virsuihin, ei se peikkoa halua puolisekseen, vaan lapsia. Virsutkin olivat lasten kokoa.

Peikko ojentaa kivenjärkäleen vesihiidelle. Tämä ottaa sen vastaan, kaatuu selälleen ja litsis lutsis lätsähtää järvenpohjaan kiven alle.

– Luuletko, että lapset enää pitävät virsuja? peikko kysyy. – Lapset pidetään tuvassa ja turvassa, ja kengiksi kelpaa vain silkki ja sametti.

– Mitäs minä sitten syön? hiisi kysyy ja noruu kiven alta kokonaiseksi.

– Samaa kuin muutkin. Pitsaa ja kebabia. Hamppareita ja ranskalaisia. Limua ja muuta sokerivettä.

– Kuulostaa maukkaalta, hiisi myöntää ja tujahtaa rannalle. – Lähden heti.