Tapaaminen

– Mirja! Sinä täällä. Ihanaa.

– Hei Marja, Mirja vastaa toisen tervehdykseen ja puristaa keltaista kassia syliinsä. – Mitä kuuluu?

– Mennään kuule kahville. Tässä lähellä on aivan ihana kahvila. Voidaan jutella rauhassa.

– Minun pitää ehtiä junaan.

– Äh, tule nyt. Junat ovat kuin miehiä, niitä tulee aina uusia.

Naiset valtaavat ikkuna­pöydän kahvilasta. Molemmilla on edessään iso kahvi ja croissant. Marja täyttää omaansa mansikka­marmeladilla. Mirja tarkastaa vähän väliä, että hänen keltainen kassinsa on tallella.

– Mansikka on sitten hyvää, Marja sanoo ja nuolaisee huuliaan. – Mitä sinä sitä kassia vahdit?

Mirja nostaa kassin syliinsä ja puristaa sitä rintaansa vasten.

– En mitään.

– Kerro. Sinulla on siellä jotain.

Marja yrittää kurkistaa kassiin, epä­onnistuu ja koettaa napata kassin itselleen. Mirjan ote ei hellitä. Marja vaihtaa taktiikkaa.

– Vaihdetaan salaisuuksia, hän ehdottaa ja muuttuu sala­peräisen näköiseksi. – Ilmari ei ole Pentin vaan Reinon.

– Entä Jalmari?

– Rainen. Mia-Mari on Riston.

– Jaa. Ei minulla ole tuollaisia salaisuuksia.

– Ei kai olekaan. Mutta sinulla on jotain siellä pussissa. Kerro.

Mirjan huulet näyttävät kapealta, kireältä viivalta. Hänen otsansa rypistyy ja selkänsä suoristuu. Kyynel vierähtää vasemmalle poskelle.

– Siemen. Ihmisen siemen. Haluan lapsen.

– Spermaako?

– No ei. Siemen. Istutan sen multaan ja siitä kasvaa pieni ihminen.

– Oletko tosissasi? Ei se niin toimi. Ihmisen siemen itää vaan kohdussa.

Mirja nostaa pahvi­rasian kassistaan, vilkaisee ympärilleen ja ojentaa rasian ystävälleen.

– Varovasti.

– Homunculus, Marja lukee. – Pikku­ihminen ja sulkeissa alruuna. Onkohan sinua huijattu?

Mirjan hartiat lysähtävät, ja hänen ilmeensä katoaa. Kasvoilta ei voi lukea enää mitään. Hän nappaa paketin itselleen ja piilottaa sen kassiinsa.

– Ei.

– Ei tuosta mitään ihmistä tule, usko pois.

– Luulen, että tulee, Mirja vakuuttaa, haukkaa croissantistaan ja hörppää kahvinsa. – Minun täytyy nyt mennä.

– Odota.

Marja tarttuu Mirjaa käsi­puolesta ja sanoo olevansa pahoillaan. Hän pyytää ystäväänsä jäämään vielä hetkeksi, seuraava juna lähtisi vajaan tunnin päästä, ja asia on vielä ihan kesken. Mirja epäröi, mutta suostuu lopulta, hakee sants­ikupillisen kahvia ja Marjalle kolme omena­marmeladi­pakkausta. Hän laskee ne pöydälle ystävänsä eteen ja hymyilee.

– Mansikka oli loppu, Mirja selittää ja napsauttaa sormiaan marmeladi­pakkausten päällä. – Noin. Nyt se ainakin maistuu mansikalta, luulen.

– Sinä se olet kova luulemaan. Ei tuo…

– Minut on luulemisesta tehty.

– Miksi niin sanot?

– Molemmat vanhempani luulivat, että toinen huolehtii ehkäisystä.

Marja naurahtaa.

– Se selittääkin. Mutta kerro vielä tuosta ihmisen siemenestä. Luuletko oikeasti…

– Luulen. Tai siis tiedän. Olen opiskellut kovasti. Alruunassa on väkevä taika. Sen avulla saan mitä ikinä ymmärrän pyytää.

– Ja pyydät lasta.

– Niin. Olen kyllästynyt croissantteihin.