Nainen ja orava

Kävelin puistossa, ja mieli­penkilläni istui nuori nainen. Naisen vieressä oli avoin reppu, josta pilkotti kirja.

Hidastin askeleitani ja katselin naista. Kauneinta hänessä oli hymy. Hän piteli puna­kylkistä omenaa ja haukkasi siitä vähän väliä pieniä palasia. Ne hän asetteli riviin penkille.

Aioin istuutua naisen viereen, kun pieni ääni käski minun mennä pois. Suutuin heti. Että kehtasi ärhennellä minun penkilläni. Naisen valkeat hampaat pureutuivat omenan kylkeen ja nikersivät siitä palaa irti.

”Mene pois! Kuulitko!” Se oli orava, joka seisoi tuolin selkä­nojalla ja piteli omenan­palaa. Pörrö­häntä halusi pitää naisen ja tarjoilun omanaan. Elukka murisi, pörhisti häntäänsä ja pui nyrkkiään. Istuin silti. Oravalle tuli kiire syödä.

”Syö!” nainen sanoi onnellisella äänellä ja osoitti oravaa. Sana soi vieraalla nuotilla, silmät pilkahtelivat ja hymy valaisi.

Minuun iski piru. Orava ahmi omenan­palasia sitä mukaa, kun nainen ojensi niitä sille. En jäisi tässä leikissä yhtään huonommaksi.

”Syö”, sanoin ja osoitin itseäni. Nainen naurahti, otti suustaan juuri haukkaamansa omenan­palan ja syötti sen minulle. Se oli hyvää. Kirpeää ja makeaa, raikasta, kaikkea omena­hyvää yhtä aikaa. Minä natustin omppua ja olin onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Orava piti puolensa ja kiroili. En tiennyt, että niin paljon kiro­sanoja on, tai että ketään voi nimitellä niin monella tavalla. Oli hyvä, että nainen ei ymmärtänyt. Hän jutteli oravalle omalla kielellään. Minulle hän sanoi: ”syö”, ja työnsi omenaa suuhuni. Minä söin.

Kun omena loppui, orava loikkasi olka­päälleni ja tinttasi minulta silmän mustaksi. Nainen nauraa tirskahti ja puhalsi silmääni, vilkutti oravalle ja meni matkoihinsa. Minä jäin istumaan penkille. Orava kapusi puun­oksalle, nakkeli käpyjä niskaani ja säksätti. Enää se ei kiroillut.