Mörkö

Tuuli puhalsi pitkään ja pimeästi. Uolevi pelkäsi. Milloinkaan aikaisemmin mörköys ei ollut käynyt hänen mielessään, ja nyt se oli valloittanut sen kokonaan. Pimeys, hän ajatteli, pimeyden syytä kaikki. Niin ja tuulen, joka puhalsi yhä lisää pimeyttä maailmasta häneen. Hän ei osannut ajatella enää muuta kuin mörköyttä.

Kaikki kummitusjutut ja mörkötarinat, jotka hän oli elämänsä aikana kuullut, palautuivat yhtenä risahduksena hänen mieleensä. Hän muisti ne kaikki, joka ainoan sanotun tai luetun sanan. Ne kiehuivat ja kohisivat, sulautuivat häneen, kulkeutuivat ympäri hänen kehoaan niin, että mörköys pisteli ja poltti häntä yhä enemmän.

Lopulta Uolevi antoi periksi. Hän raotti kaapin ovea ja kurkisti. Pimeää. Pelkkää pimeää ja tuulta. Uolevi rohkaisi mielensä ja tuli ulos kaapista, huhuili ja pelästyi äänensä sointia.

Hän kurkisti ikkunasta, jota nyt näytti reunustavan harsoutunut verho, ja mietti, miten äkkiä mörköys puhkesi häneen ja miten kaikki muuttui. Miten erilaiselta maailma näytti mörön silmin. Nyt hänen olisi odotettava, että tauti hellittäisi. Aamu tulisi pian, ja aurinko saattaisi paistaa mörköyden kadoksiin.

Mutta haluaisiko hän enää olla muuta kuin mörkö? Mörköys tuntui hyvältä, hän ajatteli. Ehkä hänen pitäisi pysytellä pimeässä ja mörköytyä lisää, antaa mörköyden kroonistua, eikä edes toivoa sen paranemista. Niin hän tekisi. Hän odottaisi, istuisi pimeässä komerossa ja kuuntelisi tuulen ulinaa. Tai makoilisi sängyn alla. Sieltä voisi yön pimeydessä nousta kutittamaan nukkujia. Tai mitä möröt nyt mörköydessään nukkujille tekevätkään. Uolevi ei vielä tiennyt, mutta hän oppisi. Hänestä tulisi mörköjen mörkö.