Helleyö (K-18)

Päivällä oli ollut älytön helle, kesän ennätys. Lämpö tukahdutti, vaikka laskevan auringon säteet enää vain hypistelivät metsän­reunan puita ja pensaita.

Laura painoi lapion kuopan pohjaan ja haroi hiuksia otsaltaan. Puiden takana aaltoili vilja­peltoja, etäällä jökötti muutama talo. Laura huokaisi ja mittaili kuoppaa, vilkaisi miestä, joka seisoi kuopan reunalla kädet taskussa.

– Kaksi metriä, Jalmari totesi. – Sen pitää olla ainakin kaksi metriä syvä.

– Kyllä sulle metri piisaa, Laura tuhahti ja sylkäisi miehen jalan viereen. – Ei sulla ole luitakaan sen enempää.

– Kaksi, mies sanoi ja kolisti ruskeaa juutti­kangassäkkiä. – On minulla näitä.

– Saatanan pervo.

Nainen lapioi kuivaa maata. Hiekka pölisi ja tarttui nahkaan. Hiki valui ja juovitti ihoa. Kämmeniin kasvoi rakkoja. Hiekka­kuopan vieressä kasvava kangas­metsä tuoksui pihkalle. Sepel­kyyhky huhuili.

– Siinä on sun kuoppais, helvetti, Laura sanoi ja kapusi ylös. – Herra on hyvä ja sovittaa.

Jalmari riisui mustan pikku­takkinsa ja loikkasi kuoppaan, levitti käsiään ja mittaili huulet kireänä. Sitten hän otti kuopan reunalle jättämänsä juutti­säkin ja tyhjensi sen kuopan pohjalle.

– Nyt on tunnelmaa. Tule.

– Vedä käteen, pervo, Laura tokaisi. – En vittu tule. Mua ei panna haudassa. Edes leikisti.

– Minulla on ne kuvat vielä. Haluatko, että äitisi näkee ne? Ja muut opettajat?

Laura tärähti sanojen iskiessä. Taas. Aina sama uhka. Aina se pakottaa hänet taipumaan, ja joka kerta sillä on taas lisää kuvia. Perkele.

– Ihan sama. Laura tokaisi ja potkaisi hiekkaa Jalmarin silmille. – Olen saanut sinusta tarpeekseni.

– Et lähde minnekään, mies ärähti.

– En. En lähde, Laura vakuutti. – Etkä sinä.

Laura tarttui lapioon ja mätti hiekkaa Jalmarin päälle. Jalmari huusi ja kirosi, yritti nousta kuopasta, mutta luut rasahtelivat hänen jalkojensa alla, ja silmille pöllyävä hiekka sai hänet kyyristymään ja suojaamaan kasvonsa käsillään.

 

Illan viileys värisytti Lauran harteita. Hän puristi lapiota ja istui peittämänsä kuopan päällä. Hän istuisi siinä aamuun ja varmistaisi, ettei Jalmari nousisi. Se sika ei enää kiristäisi häntä eikä muita.

Kului tunti, pari. Väsymys sai naisen silmät sulkeutumaan, hän ojentautui pitkäkseen ja nukahti.

– Aika herätä, miehen ääni kehotti. – Aurinko nousee kohta.

Laura kavahti istualleen.

– Kuka perkele sää olet?

– Valo­kuvaaja, mies totesi ja nosti kaulallaan roikkuvaa pitkä­putkista kameraa. – Minulla on upeita kuvia sinusta ja Jalmarista. Se kun on minut aina pyytänyt kuvaamaan hoitojaan.

Laura otti tukea lapiosta ja nousi seisomaan. Aurinko paistoi miehen selän takaa, ja tämän kasvot jäivät varjoon. Taivaalla kaarteli haukka. Kyyneleet valuivat naisen poskille.

– Sinä olet nyt minun, mies myhähti. – Panen sinua milloin huvittaa ja miten huvittaa.

Laura tuijotti miestä vaiti. Sama kierre alkaisi taas. Ei. Sitä hän ei sallisi. Ei ikinä enää.

Itku tyrskähti. Laura painoi päänsä, pudotti hartiansa alas ja nyökkäsi.

– Otanko nyt poskeen? hän kysyi.

Mies värähti. Jalmari oli opettanut naisen tavoille. Tästä tulisi mahtavaa.

– Ota.

Laura nojasi lapioon. Mies tuli askeleen lähemmäs ja avasi housujaan. Laura hymyili. Hän puristi kaiken vihansa, turhautumisensa, yksinäisyytenä, pelkonsa ja tuskansa yhdeksi ja iski lapion syrjällä miestä kaulan tyveen. Liha mässähti, miehen pää kierähti maahan ja kaulantyngästä suihkusi verta korkealle ilmaan. Päätön ruumis kaatui hiekalle, potki tyhjää ja raukeni.

– Ota ite, saatana, Laura kuiskasi, nosti miehen pään tämän lanteille ja varmisti, että kalu sujahti irto­pään hampaiden väliin.