Keskiyön aurinko

Hento siivekäs tyttö seisoi kukkia kasvavalla metsä­aukealla ja katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä. Hän nappasi säteen kerrallaan ja valutti sen kädestään ylleen. Säteet hellivät häntä yhtä­lailla kuin ne hyväilivät aukealla kasvavia kukkia.

Kun aurinko lopulta laski, kukat sulkivat terä­lehtensä ja kääriytyivät yöksi itseensä. Aamulla ne heräisivät uuteen päivään ja jatkaisivat kukkimistaan. Tyttö sen sijaan polvistui kylmään maahan, kietoi kädet ympärilleen ja nyyhkytti hiljaa. Hän ei kestäisi ilman valoa.

Metsä kahahti ja kiven loukosta kannon takaa nousi peikko, joka ensin ihmetteli tyttöä ja ihasteli tämän viehkoutta, mutta huomasi sitten, että tytöllä oli kylmä. Peikko palasi loukkoonsa ja nouti sieltä iso­äitinsä talvi­turkin, jonka kietoi tytön ympärille.

Tyttö säikähti, mutta tuntiessaan turkin lämmön hän taitteli siivet silkoisiksi selkäänsä ja veti turkkia tiukemmin ympärilleen.

– Pelästyin sinua, keiju sanoi. – Melkein rikoit siipeni.

– Peikot ovat joskus vähän kömpelöitä, peikko kertoi ja siirsi peukalon kämmenensä keskelle. – Miksi olet täällä? Nyt on yö.

– Haluan nähdä keski­yön auringon, tyttö sanoi ja hymyili turkin karhean karvan sisältä. – Mikään muu ei anna yhtä vahvaa elämää kuin se.

Peikko virnisti ja istuutui tytön viereen.

– Katsellaan sitä yhdessä, se ehdotti.

Keiju nyökkäsi ja painautui peikkoa vasten.

Pimeä vahvistui ja lisääntyi. Keiju tuli yhä lähemmäs peikkoa, ja peikko puristi sitä molemmin käsin itseään vasten. Se jo suri keijun kuolemaa, tyttö ei pärjäisi pimeässä aamuun ja auringon nousuun. Peikko heijasi itseään ja syliinsä painautunutta keijua ja lauloi peikko­äidin kehto­laulua. Keijun silmä­luomet painuivat yhä alemmas, ja sen hento vartalo vapisi.

Silloin keski­yön aurinko nousi.

Peikko parahti ja heittäytyi puun taakse. Keiju riisui peikon iso­äidin talvi­turkin ja kylpi keski­yön auringon valossa. Elämä virtasi keijuun, täytti sen koko olemuksen. Keiju nousi varpailleen ja kohosi siivilleen, kapusi keskelle keskiyön auringosta ryöppyävää valon virtaa.

Peikko puristi kätensä tynkää. Aurinko oli osunut sen oikeaan käteen ja polttanut sen tuhkaksi. Tuhka pölisi keijun siipien nostattamassa ilma­virrassa siellä, missä he olivat äsken istuneet sylikkäin.

– Tule valoon, keiju pyysi.

– En voi. Se polttaa, peikko selitti ja ojensi ehjää kättään puun takaa. – Katso vaikka.

Kuului sihahdus, parahdus ja tuhka varisi maahan.

– Hupsista, peikko henkäisi ja irvisti.

Keiju naurahti ja sanoi peikkoa hassuksi. Saman tien keski­yön aurinko laski ja kylmä pimeys palasi.

Peikko ryntäsi iso­äidin talvi­turkin tykö ja yritti nostaa sitä maasta. Ei siitä mitään tullut. Käden­tyngillä ei saanut turkista minkään­laista otetta.

Keiju nosti turkin, veti sen harteilleen ja istuutui maahan. Sitten se hymyili, avasi turkin ja pyysi peikkoa sen sisään syliinsä. Peikko meni, käpertyi pieneksi ja painautui tytön sileää ihoa vasten. Tyttö sulki turkin, kiersi kätensä peikon ympärille ja heijasi hiljaa edes takaisin.