Karhusatu

– Tässä sadussa, suur-ukki aloittaa, sytyttää piippunsa ja vetäisee sadun­aloitus­sauhut. – Tässä sadussa on kolme karhua

– Millaisia ne ovat? Elina kysyy ja nuolaisee tikku­melliään, josta tikku jo pilkottaa ja melli uhkaa pudota. – Ovatko ne mustia vai ruskeita karhuja, ukki?

Suur-ukki pörröttää tytön hiuksia ja tupruttelee savu­pilviä puu­tarha­keinun ylä­puolelle. Pilvet kertyvät yhteen, jyrähtelevät ja piskovat pieniä nikotiini­pisaroita vanhuksen avoimelle kämmenelle. Eino, metsien orava, loikkaa kohti, istuutuu suur-ukin peukalon­hangalle, kauhaisee pahka­kuksallaan nikotiini­lientä ja hörppää.

– Lohtua, Eino huokaa. – Totista lohtua se on.

Suur-ukki tönäisee Einoa ja tarjoaa tälle puruja tupakki­massistaan. Eino torjuu tarjouksen ja sanoo, että häntäkin kiinnostaa, millaisia karhuja tämän­kertaisessa sadussa on.

– Yksi on keltainen, samanlainen kuin se, joka nukkuu Elinan kainalossa. Yksi on ruskea, ja se kävelee edes­takaisin eläin­tarhan häkissä. Kolmas on tie­karhu.

– Tie­karhut ovat koneita, Elina toteaa. – Ne eivät edes haise karhuilta, vaan dieselin palo­katkulta.

– Voi se olla vero­karhukin, suur-ukki sanoo ja muuttuu miettiväiseksi. – En tosin tiedä, onko minulla varaa vero­karhuun.

– Annetaan sen olla ti­ekarhu. Kerrot sen sitten eläväksi.

Einokin, metsien orava, kannattaa tie­karhua, vaikka ne pitävät meteliä riipiessään tien kuorta.

– Tämä tapahtuu sienestys­aikaan, vanha mies sanoo, imaisee piippuaan ja puhaltaa tarinaan valtavan suuren keltaisen sienen.

– Hieno, Elina kiljahtaa. – Samanvärinen kuin minun karhu.

Suur-ukki nyhtää sienen irti, taitelee sen kasaan ja laskee puu­tarha­keinun vieressä seisovalle pöydälle.

– Iso­mummi saa paistaa sen, hän toteaa. – Sipulin kanssa se on eris­herkullista. Voidaan antaa karhuillekin.

– Joo, mutta ei kastiketta, Elina sanoo ja letittää Einon turkkia rastoille. – Kastike on pahaa. Mutta potut on hyvejä niin kuin jyrköt ja umpeloiset. Mitä se ruskea karhu tekee, ukki?

– Se kävelee edestakaisin eläintarhan häkissä, vanhus sanoo. – Se on siellä vankina.

– Kerro se pois sieltä, ukki, kerro.

– Eräänä päivänä se puikahti kaltereiden lomasta, lainasi yhdeltä Elina-nimiseltä tytöltä pinkin lippa­lakin, pisti sen päähänsä ja kapusi tie­karhun ohjaamoon.

Elina rouskuttaa poskeaan pullottavan mellin mussuksi, nielaisee ja nuolaisee vielä huulensa.

– Sinne meni, hän ilmoittaa. – Osasiko se karhu ajaa sitä?

– Ei tietenkään osannut. Eivät karhut osaa. Mutta se jutteli sille mukavia ja se oivalsi olevansa karhu, vaikka vähän erilainen kuin muut. Karhuja on kyllä aika monen­laisia, toiset ovat tyynyjä, jotkut rautaa ja sitten on niitä, joiden kuuluu kulkea metsässä.

Suur-ukki puhaltaa Elinan eteen tie­karhun, jonka selässä ratsastaa juuri häkistään luikahtanut eläin­tarha­karhu.

– Se on hiano, ukki. Saanko pitää sen?

– Saat, vanhus lupaa ja pistää tulpan savu­pilvessä pilkottavaan reikään. – Nyt se kestää ainakin kolme makoisaa yö­unta.

– Minua väsyttää jo, ukki, Elina toteaa ja osoittaa puun­oksalle lerpsahtanutta oravaa. – Einokin ryydähti.

– Sadusta puuttuu enää keltainen kainalo­karhu, suur-ukki sanoo ja puhaltaa savua keinun ympärille. Siitä tulee teatterin näyttämö, jonka esi­rippu aukeaa, ja uni­karhu tallustaa Elinan ajatuksiin.

– Se onkin kaikkein paras karhu, Elina sanoo ja nappaa nallen kainaloonsa. Karhu mörähtää ja hieroo kuonoaan Elinan poskea vasten.

– Käyn pötkölleni, ukki, tyttö sanoo. – Kiitos, että kerroit sen häkki­karhun vapaaksi. Hyvää yötä.

Elina menee nukkumaan savu­karhu kainalossaan. Kuluu hetki, ja tytön tuhina sekoittuu uni­karhun murahduksiin.

Vanha mies nousee, venyttelee selkäänsä, puhaltaa savusta renkaita ja astuu niiden läpi aikaan, jolloin hän on salskea nuorukainen. Elinan iso­mummi jo odottaa sulhastaan.