Kenen puolella seisot?

– Rainer, rakas ystävä, mikä sinun on? Näytät omituiselta. Mitä on tapahtunut?

Puhuteltu nostaa tuoppiaan ja hörppää suullisen, purskuttaa olutta suussaan, kunnes kaikki kuplat ovat irronneet siitä ja karanneet miehen nenästä. Hän nielaisee ja iihkaisee päälle, pyyhkäisee huulensa suu­pyyhkeellään.

– Näin äsken itseni miesten­huoneessa. Se oli kaameaa, kiristi munaskuissa saakka.

Miestä puistattaa. Laura naurahtaa ja istuutuu Raineria vasta­päätä samaan pöytään.

– Siellä on peili, pöhkö. Näit tietenkin kuvajaisesi.

– Niin näin. Mutta niitä oli kaksi. Se toinen minä oli jo toimittanut asiansa ja menossa ulos.

– Onhan niitä saman­näköisiä ihmisiä, Laura toteaa, ottaa Rainerin suu­pyyhkeen ja niistää siihen. Rainer nappaa pyyhkeen takaisin ja pistää sen taskuunsa.

– Luulen, että en kuulu tänne, mies kuiskaa.

Hän kumartuu Lauraa kohti ja kysyy, haluaako tämä kuulla tarinan. Nainen haluaa. Se on hyvää kesä­päivän terassi­tekemistä.

– Eilen illalla, kun helle oli vähän helpottanut, läksin metsään katselemaan löytyisikö sieniä, kanta­relleja. Ajattelin, että niitä olisi jo, kun kerran satoikin. Ja olihan niitä, kolme.

– Niistä saa ihan pienen keiton, Laura hymähtää. – Kaksi sormustimellista.

– Ehkä. Mutta niitä hakiessani päädyin ihan oudolle seudulle.

Puistatus ravistaa miestä ja hän hörppää uuden suullisen, purskuttaa ja pyyhkii suunsa.

– Siellä oli luola, hän jatkaa. – Sen suu­aukko ammotti yhtäkkiä edessäni keskellä vuoren­kylkeä. En edes tiennyt mitään mistään vuoresta.

– Kävitkö luolassa?

– Älä nyt hätäile, Rainer kimahtaa. – Tietysti kävin. Tai meinasin. Kun menin siitä suu­aukosta sisään, tulinkin ulos.

– Ulos?

– Niin. Samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt. Vaikka en ollut kääntynyt missään vaiheessa vaan kävellyt koko ajan suoraan eteen­päin.

– Ja tulit ulos? Mitä sitten tapahtui?

– Kokeilin uudestaan. Sama juttu. Päädyin aina takaisin luolan eteen. Otin kerran pari oikein vauhtiakin, jos se auttaisi. Ei auttanut, niin kuin ei mikään muukaan.

– Mahtoi olla lystiä, Laura naurahtaa ja tillittää Raineria. – Jatkuuko tarina?

– Joo. Väsyin juoksemiseen ja istuuduin kivelle. Melkein heti metsästä rupesi kuulumaan ryskettä, ja kohta sieltä tuli aika­moisen karvainen jöllikkä. Kun se huomasi minut, se kysyi mitä kuuluu. En osannut sanoa oikein mitään, vähän pelottikin.

– Joku metsien mies, varmaan. Oliko se niitä syrjäytyneitä? Ne ovat yleensä ystävällisiä, ei niitä tarvitse pelätä.

– Tämä lupasi tarjota sieni­teetä ja viittasi luolaa kohti. Sanoin, että sinne ei pääse, jolloin se nosti pusikosta sinne piilotetun oven ja tukki sillä luolan suu­aukon. Kun se sitten avasi oven, luolaan pääsi ihan helposti. Se oli tosi alkeellinen ja karu. Joitain oksan­käkkyröistä solmittuja huone­kaluja ja semmoista.

– Pääsit sitten kuitenkin käymään luolassa.

– Niin pääsin. Sain teetäkin, ja se tujahti päähän oikein kunnolla. Lauloin kaikki osaamani laulut ja nekin, joita en osannut. Jossain välissä ovi kolahti ja luolaan kömpi valtavan kokoinen karhu. Siinä me sitten hoilattiin karhun kanssa rinnakkain, kädet ja käpälät toisen harteilla. Tyyppi istui känkkyrä­oksa­keinu­tuolissa, heijasi ja virnisteli.

– Olet sinä pöhkö.

– Sitä olen tässä miettinyt. Siellä meni aamuun saakka. Nukuin karhun kanssa luolan perillä, kunnes se karvainen tyyppi tuli herättämään. Olin vielä unenpöppörössä, kun se hätisti minut ja karhun ulos ja piilotti oven.

– Ja nyt sitten yrität toipua sieni­teen seurauksista, vaiko?

Rainer sukii hiuksiaan taakse, kumartuu sitten liki Lauran kasvoja. Miehen suu vääntyy, silmät kostuvat. Nainen hätkähtää, perääntyy.

– Etkö ymmärrä? Rainer kysyy. – Minä näin äsken itseni.

– Eikä tuolla, mitä kerroit, ole sen kanssa mitään tekemistä, vai?

– On totisesti. Hypin niin monta kertaa sen luolan suu­aukon läpi, että sekosin laskuissa. Luulen, että jäin väärälle puolelle. Minä olen täällä jo ennestään.