Lohikäärme

Lohikäärme seisoi parvekkeen kaiteella ja karjui verta­hyytävästi. Tosin katselijat vain jatkoivat seisomistaan, joten kenenkään veri ei hyytynyt oikeasti, vaikka lohi­käärme karjui kuinka. Se luikautti välillä pitkiä tulen­lieskoja sieraimistaan ja karjui entistä hurjemmin. Se lienee luonnollista, sillä pakkohan sen oli polttaa nenä­karvansa siinä touhussa.

Kaikki tuijottivat, paitsi eräs puna­paitainen äijän­köriläs, joka veti puukon saapas­varrestaan, katkaisi näreestä kuivan ala­oksan ja vuoli sen jouseksi, jänteenä hän käytti mustiin pukeutuneen punkkarin kengän­nauhaa, jonka hän sai omakseen ihan vain pyytämällä. Vielä harjan­varsi nuoleksi ja puukko nuolen päähän teräksi, niin hän oli valmis.

Lohi­käärme hyppi parvekkeen kaiteella, pari iäkästä papparaista oli jo saanut infarktin, vaikka heidän verensä ei ollutkaan hyytynyt lohi­käärmeen karjunnan takia. Kuusi­toista mummoa mäiski äijiä poskille ja komensi heitä heti nousemaan. Nuoriso vielä luulee, että äijärahjukset makaavat massa känni­päiten.

Eivät maanneet. Kuolleita olivat.

Kun puna­paitainen äijä kohotti harjan­varsi­nuolen kohti lohi­käärmettä, se puhalsi tulta, levitti siipensä ja leyhytti tulen­pyörteitä kohti katsojia. Neljän iso­tukkaisen nuoren hiukset katosivat savuna taivaalle.

– Ammu, yleisö huusi. – Tapa se!

Puna­paitainen nuolaisi huuliaan ja paransi otettaan jousesta. Ennen kuin hän ehti tähdätä, saati laukaista, lohi­käärme irrotti kyntensä parvekkeen kaiteesta, heittäytyi siivilleen ja putosi suoraan alas.

Mäts.

– No mitä se nyt? kysyivät lähimmät katsojat, jotka olivat saaneet päälleen lohi­käärmeen roiskeita. – Tahallaanko se nyt noin?

Puna­paitainen mies kiiruhti lohi­käärmeen luo ja tökkäsi sitä varmuuden vuoksi kahdeksan kertaa puukko­nuolellaan.

– Ei pihise enää, hän totesi katsojille, jotka tuijottivat suu auki ja taputtivat samalla käsiään vakaaseen, hillittyyn tahtiin. – Taidanpa nylkeä mokoman. Metsästys­majan seinälle ei ole vielä kukaan naulannut lohi­käärmeen nahkaa. Muiden elukoiden nahkoja on vaikka kuinka. Karhun nahkojakin melkein puoli­metrinen kerros.

Mies työnsi puukkonsa lohi­käärmeen vatsaan ja leikkasi ruhon auki kaulaan saakka. Kaksi­kymmentä­seitsemän nuorta naista pyörtyi.

Mies veti lohi­käärmeen sisälmykset ulos ja kansa kohahti. Sisälmysten sijasta lohi­käärmeen sisältä pullahti kaunis, alaston ja kuollut nuori nainen. Kahdeksaa­toista mummoa kävi ahdistamaan ja otti niin pahasti. Sata­viisi­kymmentä nuorta miestä kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin, tai edes pienen vilauksen.

– Naapurin tyttöjä tämä, puna­­paitainen totesi. – On hyvä, ettei ammuttu sitä. Olisi voinut tulla sanomista.

– Nyky­nuoriso. Sillä ei ole mitään häpyä. Tuolla lailla kekkaloi tuokin tuossa, ja kuolleena vielä.

– Joo hukkaan meni. Mulle olis kelvannu.

Tuhannet "ja mulle" -huudot kaikuivat kerros­talojen välissä. Lohi­käärmeen sisältä löytynyt nainen hyppäsi pystyyn, kapsahti juoksuun ja huusi mennessään:

– Aprillii ilman sillii!

Päästyään nurkan taakse, hän otti siellä odottavan luutansa, polkaisi sen käyntiin, lensi pilven taa, eikä enää koskaan palannut.

Sauma

Partaa ajaessani huomasin nenä­karvojeni rehottavan villinä. Yksi niistä oli tavallista mustempi ja paksumpi ja näytti kasvavan keskellä nenää, sierainten välissä. Tartuin karvaan ja vedin varovasti. Ei tuntunut miltään. Karvaa vain liukui sieraimestani.

Se oli omituista. Nenä­karvojen nyhtäminen on ollut minusta aina vasten­mielisen kivuliasta. Nyt ei tuntunut miltään. Kiskoin lisää. Karvaa oli tullut nenästäni jo ainakin puoli metriä. Minua rupesi pelottamaan. Mitä jos se oli jokin mato tai avaruuden muukalainen, joka oli pesiytynyt sisuksiini? Pakkohan se oli saada ulos.

Kiskaisin oikein kunnolla ja kuulin heikon ripisevän äänen. Karva irtosi kokonaan, ja minua helpotti. Katsoin peiliin ja näin, että etu­saumani oli auennut. Hätkähdin. En ollut tiennyt mitään mistään etu­saumasta. Tuijotin peiliin, ja ihoni kuoriutui ympäriltäni. Sauma levisi ja iho valui alas taakse. En halunnut nähdä.

Lopulta kuitenkin katsoin. Peilistä minua tuijotti jokin outo, se oli joko dino­saurus tai lohi­käärme. Sellaisia ei ollut, mutta tuossa se tuijotti minua mustilla silmillään ja lipoi somasti kaksi­haaraista kieltään. Siipeni, jotka olivat olleet rypistyneessä mytyssä selässäni, täyttyivät elämän­virrastani, oikenivat ja aukenivat. Minä olin todella komea olento.

Tuli iski sieraimistani, kun soitin Ritvalle. Meillä oli hyvä suhde, tarjosimme ruumiillista lempeä toisillemme ja olimme muutenkin läheisiä. Jaoimme ilot ja surut. Hän lupasi tulla heti.

Nostin ihmis­nahkani lattialta ja kiedoin sen ympärilleni. Se pysyi huonosti ja oli aivan kauhea näky. Siivetkään eivät mahtuneet, joten nykäisin ylleni kylpy­takin. Ehkä se peittäisi pahimmat.

Ovi­kello soi, ja minä rapistelin avaamaan.

– Näytät ihan paskalta, Ritva totesi ensi sanoikseen. – Oletko jäänyt leikkuu­puimurin alle vai etuilitko snagarilla?

En sanonut mitään. Nahka haittasi. Se roikkui ilmeettömänä ylläni, kun lähestyin Ritvaa. Hän hätkähti huomatessaan, etteivät silmäni olleet kovin täsmällisesti silmä­aukkojen kohdilla.

– Mitä sulle on tapahtunut? Mikset sano mitään?

Murahdin varovasti. Varoin lieskoja. Tartuin Ritvaa käsi­varsista ja vedin hänet itseäni vasten. Painoin suuni hänen suulleen ja sujautin kieleni hänen nenäänsä. Tunnustelin sen sisä­puolta ja etsin langan päätä. Kun löysin sen, kiskoin. En antanut periksi, vaikka Ritva sätki ja kiroili.

Ritvan lanka oli turkoosi. Hänestä tuli kaunein lohi­käärme, jonka olen koskaan nähnyt. Minä rakastuin saman tien. Riisuin ihmis­nahkani ja näin, miten Ritvan silmät levisivät, alkoivat kiiltää ja niissä loisti rakkaus minuun. Me parittelimme tunti­kausia ennen kuin meille tuli nälkä.

Metsästimme yhdessä. Nousimme parvekkeelta siivillemme ja haimme saalista. Kyllä ne parkuivat, väittivät, ettei lohi­käärmeitä ole. Me täytimme vatsamme ja palasimme pesään.

Aamulla munin kaksi­kymmentä­neljä kaunista munaa. En tiennyt olevani naaras, mutta muninta tuntui hyvältä. Ritva jäi uroksena hoitamaan osuuttaan ja hautomaan munia. Minä saalistin. Toin hänelle parhaat riekaleet, jotka sain kiskottua irti. Koirat korjasivat luut parvekkeen alta.

Munat kuoriutuivat jo seuraavana päivänä. Kaikki kaksi­kymmentä­neljä olut­pulloa seisoivat sievässä järjestyksessä keskellä pesää ja plopsottivat hauskasti. Niiden etiketit hulmusivat ja korkit kimaltelivat pölyisen ikkunan takaa paistavan auringon säteissä. Minä olin nyt äiti. Minulla oli kaksi­kymmentä­neljä ihanaa olutta.

Ritva korkkasi ensimmäisen, joi ja korkkasi toisen. Minulle tuli kiire. Tuota tahtia jäisin ilman. Avasin saman tien kaksi, sylkäisin korkit lattialle ja annoin mennä.

Oluet loppuivat, ja meillä oli vielä jano. Ritva tiesi mitä tehdä. Me parittelimme. Ja parittelimme taas. Ritva latasi minut niin täyteen, että pelkäsin ratkeavani. Siitä edespäin olen muninut joka päivä. Ritva istuu pesässä ja hautoo. Hän juo kuoriutuneet munat suoraan altaan, enkä minä saa mitään, paitsi kantaa hänelle saalista. Minä olen Ritvalle pelkkä muna­kone. Huomenna aion katsoa, onko lohi­käärmeiden etu­sauman ommel päätelty samalla tavalla kuin ihmisten.

Karhu ja lohikäärme

Vanha, jo kuonostaan harmaantunut karhu, kääntelee kiviä metsässä. Välillä se haukkaa mustikoita mättäältä ja etsii taas kiviä väännettäväkseen. Kuluu monta päivää, ja karhu pyörittää kiviä, nostaa niitä syliinsä ja yrittää kiskoa kivenpuoliskoja erilleen. Kivet jurnuttavat vastaan, eivätkä suostu yhteistyöhön.

Karhu ei anna periksi. Se yrittää avata yhä suurempia kiviä, oikeita järkäleitä, joita se ei edes pysty nostamaan. Lopulta se huomaa jylhän siirtolohkareen päällä toisen, pienemmän lohkareen, ja kapuaa viivyttelemättä kiven kuvetta ylös.

Karhu seisoo järkäleen päällä, ottaa päällislohkareen käpäliinsä ja rupeaa kiskomaan sitä auki. Kivi aukeaa. Karhun kuono taittuu hymyyn. Kiven sisältä kömpii ulos uninen lohikäärme, joka alkaa venytellä siipiään.

– Taasko? lohikäärme kysyy. – Se ei ole kovin hyvä idea.

– Tuli kova ikävä.

– Sen jälkeen tulee vielä kovempi, tiedäthän?

– Tiedän, karhu nyökkää. – Haluan silti.

Lohikäärme venyttää siipensä pitkiksi, taittelee ne selkäänsä, kapuaa karhun olalle ja painaa kyntensä syvälle turkin sisään. Karhu irvistää, mutta ei sano mitään.

Karhu tietää oikoreitin, eikä välitä kiireissään risukoista tai muistakaan tientukkeista, vaan ryskää suorinta tietä metsän läpi. Pian matkalaiset saapuvat aukealle, jonka reunalla kasvaa lehtipuita ja marjaisia varpuja.

– Täällä, karhu sanoo ja pysähtyy. – Täällä se oli.

Lohikäärme nyökkää ja varmistaa otteensa pitävyyden koukistamalla kynsiään entisestään. Nyt on sen vuoro näyttää tietä. Se levittää siipensä ja lyö niillä taakseen niin, että vuosikymmenet viuhahtavat. Vuodenajat vaihtuvat aukealla nurinpäin, lahonneet puut nousevat pystyyn, kukoistavat ja nuorenevat taimiksi.

Lohikäärme pysähtyy, kun aukiolle ilmestyy kolme nuorta karhua.

– Minä olen tuo suurin, karhu sanoo. – Voitin aina kaikki painit. Katso.

Kolme karhua painii niin, että metsä jytisee. Matkakarhu ja sen olkapäällä istuva lohikäärme seuraavat karhunpainia niin kuin ovat tehneet jo lukemattoman monta kertaa. Karhun vatsassa tuntuu solmu ja silmäkulmassa kimmeltää kosteutta.

– Mennään vielä, karhu pyytää, kun nuoret karhut katoavat metsään.

Lohikäärme ei sano mitään. Se lyö aikaa taakseen, kunnes aukiolla on emokarhu kolmen pienen karhunpennun kanssa.

Karhun sisällä ikävä kasvaa melkein liian suureksi. Se katsoo karhunpentua, joka se joskus oli, ja muistaa, miten uudelta kaikki silloin tuntui. Kyyneleet sumentavat aukean ja menneisyyden karhut. Lohikäärme kääntyy ja lähtee paluumatkalle.

Kevät seuraa talvea ja syksy kesää, kun lohikäärme vie karhua ajan halki. Matkaa on jäljellä enää muutama vuosi, kun karhu pyytää lohikäärmettä hidastamaan vielä kerran. Aukiolla kulkee toinen karhu ja sen perässä kolme pentua.

– Minun pentuja, karhu sanoo ja sen ääni särähtää. – Katso, miten hyviä karhuja ne ovat.

Lohikäärme nyökkää ja toteaa, että matkaa on jatkettava. Se räväyttää siipiään ja laskee karhun siihen, kun ne lähtivät. Karhu kuivaa harmaan kuononsa, ryhdistäytyy ja rupeaa taas reippaaksi sisuksia kaihertavasta ikävästä huolimatta.

– Muistot ovat niin hienoja, se sanoo. – Ethän mene liian hyvään piiloon?