Lohikäärme

Lohikäärme seisoi parvekkeen kaiteella ja karjui verta­hyytävästi. Tosin katselijat vain jatkoivat seisomistaan, joten kenenkään veri ei hyytynyt oikeasti, vaikka lohi­käärme karjui kuinka. Se luikautti välillä pitkiä tulen­lieskoja sieraimistaan ja karjui entistä hurjemmin. Se lienee luonnollista, sillä pakkohan sen oli polttaa nenä­karvansa siinä touhussa.

Kaikki tuijottivat, paitsi eräs puna­paitainen äijän­köriläs, joka veti puukon saapas­varrestaan, katkaisi näreestä kuivan ala­oksan ja vuoli sen jouseksi, jänteenä hän käytti mustiin pukeutuneen punkkarin kengän­nauhaa, jonka hän sai omakseen ihan vain pyytämällä. Vielä harjan­varsi nuoleksi ja puukko nuolen päähän teräksi, niin hän oli valmis.

Lohi­käärme hyppi parvekkeen kaiteella, pari iäkästä papparaista oli jo saanut infarktin, vaikka heidän verensä ei ollutkaan hyytynyt lohi­käärmeen karjunnan takia. Kuusi­toista mummoa mäiski äijiä poskille ja komensi heitä heti nousemaan. Nuoriso vielä luulee, että äijärahjukset makaavat massa känni­päiten.

Eivät maanneet. Kuolleita olivat.

Kun puna­paitainen äijä kohotti harjan­varsi­nuolen kohti lohi­käärmettä, se puhalsi tulta, levitti siipensä ja leyhytti tulen­pyörteitä kohti katsojia. Neljän iso­tukkaisen nuoren hiukset katosivat savuna taivaalle.

– Ammu, yleisö huusi. – Tapa se!

Puna­paitainen nuolaisi huuliaan ja paransi otettaan jousesta. Ennen kuin hän ehti tähdätä, saati laukaista, lohi­käärme irrotti kyntensä parvekkeen kaiteesta, heittäytyi siivilleen ja putosi suoraan alas.

Mäts.

– No mitä se nyt? kysyivät lähimmät katsojat, jotka olivat saaneet päälleen lohi­käärmeen roiskeita. – Tahallaanko se nyt noin?

Puna­paitainen mies kiiruhti lohi­käärmeen luo ja tökkäsi sitä varmuuden vuoksi kahdeksan kertaa puukko­nuolellaan.

– Ei pihise enää, hän totesi katsojille, jotka tuijottivat suu auki ja taputtivat samalla käsiään vakaaseen, hillittyyn tahtiin. – Taidanpa nylkeä mokoman. Metsästys­majan seinälle ei ole vielä kukaan naulannut lohi­käärmeen nahkaa. Muiden elukoiden nahkoja on vaikka kuinka. Karhun nahkojakin melkein puoli­metrinen kerros.

Mies työnsi puukkonsa lohi­käärmeen vatsaan ja leikkasi ruhon auki kaulaan saakka. Kaksi­kymmentä­seitsemän nuorta naista pyörtyi.

Mies veti lohi­käärmeen sisälmykset ulos ja kansa kohahti. Sisälmysten sijasta lohi­käärmeen sisältä pullahti kaunis, alaston ja kuollut nuori nainen. Kahdeksaa­toista mummoa kävi ahdistamaan ja otti niin pahasti. Sata­viisi­kymmentä nuorta miestä kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin, tai edes pienen vilauksen.

– Naapurin tyttöjä tämä, puna­­paitainen totesi. – On hyvä, ettei ammuttu sitä. Olisi voinut tulla sanomista.

– Nyky­nuoriso. Sillä ei ole mitään häpyä. Tuolla lailla kekkaloi tuokin tuossa, ja kuolleena vielä.

– Joo hukkaan meni. Mulle olis kelvannu.

Tuhannet "ja mulle" -huudot kaikuivat kerros­talojen välissä. Lohi­käärmeen sisältä löytynyt nainen hyppäsi pystyyn, kapsahti juoksuun ja huusi mennessään:

– Aprillii ilman sillii!

Päästyään nurkan taakse, hän otti siellä odottavan luutansa, polkaisi sen käyntiin, lensi pilven taa, eikä enää koskaan palannut.