Luomua

Valitsin kelpo tertun luomu­banaaneja ja menin punnitsemaan sitä. Ohitin tiskin, jolla suulasta puheliaampi naapurin äijä esitteli sillejä nais­ihmisille, jotka parveilivat hänen ympärillään. Hän huusi perääni ja neuvoi:

– Älä, Mauri, osta luomua, se on liian terveellistä.

Käännyin ympäri.

– Miten niin liian?

– Joutuu käkkimään täällä maan päällä turhan pitkään. Minä ostan aina teho­tuotettuja.

– Yritätkö tappaa itsesi?

– Syötän vaimolle.

– Miksi?

– Se vaatii päästä ranta­lomalle ja shoppailemaan kuudesti vuodessa.

– Ja siksi yrität tappaa sen?

– En. Mutta sille pitää vielä maksaa lomalta­paluu­rahaa. Kerran en maksanut, ja se vei asian oikeuteen. Minä perhana hävisin sen jutun.

– Ja nyt hoidat asiaa banaaneilla?

– Niin. Kunhan eivät ole luomua, niin kuolema tulee kohisten.

– Pelkistä banaaneistako?

– Ostan minä sille maitoakin, pastöroitua ja homogenoitua, rasvatonta kurria.

– Kukas sinulle laittaa ruokaa, kun vaimo kuolee epä­luomuun?

Silli­esittelyä aiemmin seuranneet naiset olivat jo aikaa kääntäneet selkänsä ja kaikonneet. Naapuri taivutti geelillä silattua tukkaansa laineille, hymyili ja iski silmää puna­hilkalle, joka käveli ohitse yhtä jalkaa harmaan suden kanssa.

– Nääh. Poltan geeni­sikareita, hän sanoi. – Ne vasta ovat hyvejä. Ei tartte syödä eikä juoda mitään. Savu on täynnä energiaa ja hyviä vitamiineja ja hiven­aineita.

– Onko sellaisiakin?

– Ethän voi tietää, kun enää ei saa julkisesti kertoa hyvään elämään kuuluvista iloista.

– Siis mainostaa?

– Sitä juuri. Ne ovat kuule oikeita nuoruus­kääryleitä. Poltat muutaman ja olet taas ihan kloppi, potenssi ja kaikki.

– Älä! Mistä niitä saa?

– Mulla on tässä tiskin alla muutama. Tarttetko?

– No en oikeastaan, mun potenssi on vallan mainio. Mutta voisihan niitä kokeilla. Anna nyt alkuun vaikka peukalon­hangallinen. Mitä ne maksavat?

– Sata­viisi­kymppiä kappale.

– Aika kallista.

– Se mitään kallista ole. Se vaan tuntuu siltä, jollei ole rahaa.

– Anna sitten pari kokeeksi, kai nekin jotain vaikuttavat.

Naapurin äijä vilkaisi ympärilleen ja ojensi kaksi vahvasti sillin­hajuista sikaria.

– Silli­purkissako sinä näitä pidät? kysyin. – Vai kuuluuko tämä haju muuten asiaan?

– Ei välttämättä. Kaksi­sataa kappale, kun otat avaamattoman rasian. Sen sisälle ei sillin­haju pääse.

– Montako siinä on?

– Sata.

– Okei. Nämä hajulliset kelpaavat. Silli on hyvää, ja sen haju peittää tupakin vienon tuoksun.

Silli­mies ojensi minulle vaalean­punaisen lapun, jossa oli viiva­koodi ja merkintä 2x.

– Maksat ne tällä kupongilla kassalle. Ja luomu­jutut voit unohtaa. Ne ei sovi meille sikari­miehille. Kuka täällä loputtomiin jaksaa? Varsinkaan, kun potenssi potrenee ja äijä käppänöityy, eikä kukaan enää kiinnostu koko ukosta. Mitä sinä silloin teet kaikella sillä potenssilla?

Koti­matkalla mietin, onko minua huijattu. Päätin polttaa molemmat sikarit ennen kuin vaimo palaisi kotiin. Saa nähdä kumpi meistä yllättyy enempi.