Uni jatkuu

Kun heräsin, oli kylmä. Ihmettelin, mitä tein mökillä keskellä talvea ja miksi olin nukkunut turkki päällä. Huonoksihan se menisi moisesta, vaikka se olikin tainnut säästää minut paleltumiselta. Kylmyys tuntui lähinnä nenässä ja näkyi hengityksen höyryämisessä.

Poltto­puita ei ollut missään, joten taitoin metsästä kuusen ala­oksia ja pinosin ne keoksi. Tuli­tikkujakaan ei ollut, joten vedin turkkia entistä tiukemmalle. Pieni pakkanen ei minua pelottaisi. Istuisin keinu­tuolissa ja lukisin lehtiä, tupakki­piippuakin polttelisin, jos muistaisin, oliko minulla sellaista ja missä.

Kiikuttelin siinä muutaman viikon ja tuijotin lehteä. Lukemisesta ei tullut mitään. Kirjaimet olivat outoja hyönteisiä eivätkä sanoneet minulle mitään, en saanut selvää ensimmäisestäkään sanasta. Minusta oli kuitenkin mukava katsella, miten ne longersivat ja väpättivät sivuilla, miten yhden kirjaimen jälkeen tuli aina uusi.

Käänsin lehden toisin päin ja kirjain­venkulat jatkoivat tillerrystään. Kyllähän minun piti osata lukea, olin ainakin ennen muistaakseni osannut. Tosin en ollut varma siitä, oliko osaamiseni aina ollut kirjainten kuvio­tanssin ihastelua, vaan mitä väliä. Viihdyin hyvin lehteni parissa ja heijasin keinu­tuoliani.

Vaimo heräsi tuolin natinaan.

Hänelläkin oli turkki päällä, kun hän tallusti eteeni unisen oloisena ja mulkaisi minua. Minä mulkaisin takaisin ja keskityin lehteeni. Vaimo mojautti aikamoisen tillikan korvalleni ja murahti:

– Taasko sinä ihmistelet täällä?

Minä pitelin korvaani ja poimin pudonneen lehteni maasta. Vaimo oli harvinaisen äkäisellä tuulella, vaikka niin hän oli aina herättyään. Ehkä kylmyys ja turkki päällä nukkuminen ei sopinut hänelle.

– Kuulitko? hän jatkoi. – Lopeta tuo ja tule takaisin nukkumaan.

– Ei nukuta, ärähdin ja nojasin taakse keinu­tuolissani.

– Mutta ihmistyttää, niinkö?

En tiennyt, mitä hän tarkoitti. Kysyin, ja siitäkös vaimo kimmastui. Hän jakeli minulle korva­puusteja ja soitti korvillani metsän poikaa ja nuotiopiiriä ja ukkosen jyrinöitä. Piti ihan väistää. Lehti hajosi ja levisi pitkin.

– Vai ettet tiedä? vaimo urahti. – Karhut nukkuvat talvi­unta, eivätkä kuku valveilla kuiva lehti käpälässään. Sinä pöhkö karva­turri luulet taas itseäsi ihmiseksi.

– En minä mikään karhu ole, sanoin ja taputin käpälällä kuononi sivua osoittaakseni, että hän on itse sekaisin. – Itse sinä olet olevinasi karhu, näytätkin ihan karhulta.

– Karhut ovat vahvoja, hän murahti ja nappasi minut kaulasta kainaloonsa. – Paljon vahvempia kuin ihmiset.

Mikä siinä auttoi. Pakkohan minun oli seurata ja kellahtaa karhun viereen pötkölleni. Ei tässä niin huono ole. Ehkä karhuus tarttuu, ja minä olen keväällä itsekin karhu. Nukuttaakin jo makeasti.