Väristyksiä

Oli pitkä aika, ainakin pari vuotta siitä, kun olin viimeksi käynyt morjestamassa kaveriani Penaa. Hän oli ollut kovin kiireinen eronsa jälkeen, mutta nyt hän soitti ja kysyi, joudanko käymään. Minähän joudin. Eläkeläis­vaarina minulla oli aikaa ja sitä paisi meillä oli Penan kanssa sukset menneet aina samaan suuntaan.

Syötiin herroiksi ravintelissa, juotiin olutta ja lopuksi konjakkia kaakaon kanssa, kun Pena kaivoi povestaan äly­puhelimen ja hipaisi sen käyntiin.

– Ootko tällasta nähny? hän kysyi, ja minä sanoin nähneeni. Saman­laisia on joka kourassa, ei niitä voi olla näkemättä.

– Täst näkee sään ja bussi­aika­taulut, Pena kehaisi.

Minä nyökyttelin, oli noita minulle kehuttu joka käänteessä. Harva se päivä joku kauppa­mies tarttui hihasta ja halusi kertoa puhelin­ihmeistä ja niiden halpuudesta.

– Mut tiäkkö? Täs on yks juttu, Pena kuiskasi ja muuttui ovelan näköiseksi, vähän kuin ketuksi.

– E.

– Kato.

Pena työnsi puhelintaan minun suuntaani. Katsoin. Kuva­ruudulla oli nuori puna­tukkainen nainen, jonka yllä oli pienet vihreät bikinit. Nainen seisoi kelta­hiekkaisella rannalla syvän­sinisen taivaan alla ja hymyili kirkkaan punaisilla huulillaan. Kynsi­lakka oli huuli­punan kanssa samaa väriä.

– Itekö väritit? kysyin.

– Ite, Pena myönsi ja huitoi sormellaan esiin yhä uusia kuvia. – Kato ny näitä. Upeita.

– Miks sää ny noita? Aikuunen miäs.

– Nää väritetyt tulee mun uniin. Mää saan sillai joka yölle oman uni­kaverin.

Pena oli tosissaan. Ja saattoihan tuo olla totta. Jos äijä värittää naisten kuvia kaiket päivät, niin uniinhan ne tulevat. Olen itsekin aina tykännyt nähdä unia naisista.

– Niitä on erinäköösiä.

– Niin o. Jotkut on kesken värityksen ku on ruvennu kyllästyttämäää. Kato.

Pena selasi lisää kuvia. Joissain naisilla oli vihreät kasvot tai ei kasvoja ollenkaan. Joillain oli väriä vain hiuksissa, joillain vartalossa. Kesken­eräisiä kuvia oli paljon enempi kuin valmiita.

– Ja sääkö sit valkkaat jonku näistä?

 

Heräsin keskellä yötä Penan sohvalta. Makuu­kammarista kuului ähinää, johon sekoittui ynähdyksiä. Kuulosti siltä kuin huoneessa olisi muitakin kuin Pena.

Uteliaisuuttani kurkistin oven­raosta. Pena istui sängyn reunalla kahden huonosti väritetyn naisen välissä. Hänen edessään seisoi ainakin selkä­puolelta oranssi-ihoinen nainen ja sängyllä miehen takana istui polviensa päällä puhelimen ruudulla näkemäni vihreä­kasvo ja hänen vieressään keltaisia hiuksia vaille värittämätön nainen.

Naiset nipistelivät ja tökkivät Penaa. Pena ähisi, yritti ehkä kirotakin, mutta naiset estivät sen lutistamalla äijää kurkusta. Kuului vain vaimeita ynähdyksiä. Naiset moittivat Penaa huonosta kohtelusta ja välin­pitämättömyydestä, toisten suosimisesta ja heidän turmelemisestaan.

Naurahdin, ja kaikki naiset kääntyivät salamana katsomaan kohti oven­rakoa. Vetäisin oven kiinni ja kiiruhdin sohvalle, vedin peiton pääni yli ja kuuntelin lisääntyvää kahinaa. Sellaista, jota voi kuvitella syntyvän, kun paperi­nuket liikkuvat huoneen läpi puhaltavassa yö­tuulessa.