Sillin kutale

Laitoin joulu­ruokia jo kolmatta päivää. Olin saattanut vähän liioitella ainesten hankinnassa, sillä laatikoita oli paljon, paljon enemmän kuin oikeasti halusin. Lanttu­laatikkoakin oli kuusi­toista tina­ropeellista. Minulta menisi kuukausi­kaupalla syödä ne kaikki. Heittäydyin keittiön lattialle vatsalleni, potkin ja huusin, taoin nyrkeilläni lattiaa.

– Mitä sinä siellä huudat?

Säikähdin, sillä olin yksin kotona. Enhän olisi muuten kehdannut, saati iljennyt raivota lattialla mahallani.

– Kuka puhuu? kiljaisin kliseisesti.

– Minä.

– Kuka minä? En näe mitään.

– Minä minä. Et tietenkään näe, kun pärstä­värkkisi on lattiaa vasten. Nouse ylös sieltä.

Minä nousin ja katselin ympärilleni. Ei ketään missään.

– Missä sinä olet?

Silli­purkissa hyrskähti ja itse silli kurkisti ulos.

– Tässä. Eikö ollutkin hyvä piilo?

– No oli. En olisi millään arvannut, vaikka purkin kyljessä lukeekin silli. Harvoin niistä on sillejä noussut.

– No se opetetaan meille jo koulussa. Purkissa pitää maata hiljaa. Minä pinnasin, joten en oppinut mitään.

– Hyvä niin. On mukavaa tavata oikea silli. Haluatko lanttu­laatikkoa?

– Totta maar tahdon. Onhan sitä tarpeeksi?

– On, sanoin ja nostin kolme tina­ropeellista sillin eteen.

– Lusikka ja, se pyysi.

Annoin lusikan ja istuin katselemaan, miten silli mätti lanttu­laatikkoa kitusiinsa – tai ei, suuhun se meni, ei kitusiin.

– Tosi pahaa, silli totesi, kun se oli syönyt kaiken.

– On vai? Miksi sitten söit sen?

– Että saisit kertoa tarinan. Minusta on mukava olla tarinassa ihan sillinä.

– Ehkä kerron sitten jonain päivänä.

– Syö minut nyt.

– Syy?

– Se lanttu­laatikko oli tosi pahaa.

Tuhahdin, otin palan tummaa leipää ja vedin siihen voita päälle. Survaisin haarukan silli­purkkiin ja nostin selkä­lihoja leivälle. Söin ja mutustin. Hyvää oli. Vatsa tuli täyteen ja minua röyhtäytti. Se maistui lantulta. Silli istui purkin reunalla ja hihitti.