Hyttynen

– Moro, mies sanoo tutulle naiselle, joka istuu kesähelteisellä terassilla ja juo jää­hile­mehua pitkällä pillillä. – onko kuuma?

– O.

Mies nyökkää, vetää tuolin itselleen ja istuutuu samaan pöytään. Nainen on aina ollut lyhyt­sanainen eikä höpöttänyt turhan­päiten.

– Pahastutko, jos istun tässä? hän kysyy.

– E.

Mies hymyilee ja hörppää lasistaan. Nainen kurkistaa häntä aurinko­lasiensa ylitse ja jatkaa mietteitään. Mies seuloo katseellaan muissa pöydissä istuvia naisia. Mukavin tuijoteltava istuu hänen kanssaan samassa pöydässä.

Hyttysen ininä vingahtaa miehen korvassa ja hän huitaisee, yrittää tavoittaa inisijän tappaakseen, viedäkseen siltä hengen. Huti. Mies kiroaa ja kurkottaa hyttystä pöydän yli, mutta epä­onnistuu taas.

– Ei! nainen sanoo. – Älä tapa!

– Miksen? Sehän on pelkkä hyttynen.

– Ei ole. Se olen minä.

Mies naurahtaa. Nainen on vakava. Hän nostaa lasiaan ja imaisee vaalean­punaisesta mutka­pillistä mehua. Naapuri­pöydissä istuvat miehet vilkuilevat.

– Etkö usko?

– En.

– Kuuntele. Makasin eilen rannalla bikineissä. Oli tyyntä, ja ilma oli täynnä pörriäisiä, jotka himoitsivat vertani tai lihaani. Aika moni saikin imaistua tai haukattua osansa. En jaksanut välittää.

– Mikset?

– En vaan jaksanut. Yksi hyttysistä haki hyvän paikan vasemman rintani päältä. Se upotti kärsänsä siihen ja alkoi imeä. Inisijän perä­pää täyttyi verestäni ja turposi. Itikka mokoma ei lopettanut millään, vaan jatkoi imemistään niin, että luulin sen räjähtävän.

– No räjähtikö?

– Ei. Se vaan imi. Ensin se imi minusta kaiken veren ja ryhtyi sitten imemään ihmisyyttäni. Eikä se ollut siihenkään tyytyväinen, vaan imi minut kokonaan, nahkoineen karvoineen. Se liuotti minua syljellään, jota se valutti imemänsä tilalle. Sen mukana minuun virtasi hyttysyyttä ja minusta tuli itikka.

– Tuoko? mies osoittaa naisen korvan juuressa pyörivää hyönteistä. – Muka?

– Niin. Huomasin olevani hyttynen, joka seisoo rannalla makaavan naisen vasemmalla rinnalla ja imee siitä verta. Oli muuten huima tunne. Veri oli hyvää ja minun takapäätäni turvotti. En silti malttanut lopettaa, vaan imin koko naisen itseeni.

– Ja niin sinusta tuli taas sinä. Vai?

– Niin. Tai ei. En tiedä. Viivyin iltaan saakka, ja usko tai älä, niin se hyttynen imaisi minut varmaan parikymmentä kertaa. Tai minä imaisin. Me vaihduimme vähän väliä toisiksemme.

– Kyllä minä uskon.

– Uskotko? Miksi?

– Et ole koskaan ennen keksinyt tuollaisia höpö­juttuja. Pakkohan jonkun on olla muuttunut. Kumpi sinä nyt olet?

– En tiedä. Varmaan minä. Tai sitten hyttynen. Mutta sekin on minä. Ehkä minun pitäisi imeä sinua.