Kalamies

Heimo kalastaa kesät ja talvet, istuu pilkillä onki kourassa tai veneen tuhdolla vapa kädessä. Kalaa pitää olla joka aterialla, ahvenkeittoa, madetta, haukea, lahnaa, kuhaa. Heimon suu vettyy kala-ajatuksista, kun hän uittaa verkkojaan jään alle. Ne pyytäisivät isoa ruokakalaa ja kukkoahventen pilkkiminen toisi mielenrauhaa.

Verkko on painava, kun Heimo kiskoo sitä uittonarusta lähemmäs. Jokin potkiikin. Heimo näkee jo itsensä roikottamassa mahtihaukea tai jättikuhaa kiduksista ja hymyilemässä niin kuin kalamiehen kuuluukin sellaisessa tilanteessa hymyillä.

Joka ainoa verkkoon joutunut kala on alamittainen lahna. Heimo päästelee niitä irti ja työntää takaisin avantoon. Hän harmittelee turhaa työtä ja miettii, josko pitäisi alamittaiset eväkkäät hyvänään, mutta tekee niin kuin oikeaksi kokee.

Kun kalat on päästelty, Heimo uittaa verkot takaisin veteen ja muistelee katajatiinuun suolaamiaan lahnoja. Niistä saisi iltapalaa sen verran, ettei tarvitsisi mennä nälkäisenä yöpuulle. Ehkä huomenna saisi kuhaa tai haukea syödäkseen.

Seuraavana päivänä verkot ovat taas täynnä pieniä lahnoja. Heimo kiroaa, irrottaa kalat ja työntää ne ja verkot takaisin jään alle.

Näin jatkuu päiväkausia, kuukausikaupalla. Tulee kevät ja aurinko alkaa loistaa jäälakeuden yllä. Heimo kokee sinnikkäästi verkkonsa joka päivä. Niissä ei kertaakaan ole muuta kuin alamittaisia lahnoja. Heimo laihtuu ja käy kuoppaposkiseksi, suolalahnatiinu on tyhjentynyt kauan sitten, ja pilkillä saadut ahvenet eivät ole pitäneet nälkää loitolla. Heimo päättää antaa periksi.

Hän hakkaa tuuralla avannon järven syvimpään kohtaan, jää seisomaan sen viereen ja katsoo jääsohjon alla mustana odottavaa vettä. Sitten hän sulkee silmänsä ja astuu hyiseen veteen. Vesi hulahtaa saappaanvarresta sisään ja mies mätkähtää jäälle mahalleen.

– Olipas liukasta, hän mutisee puoliääneen, nousee ylös ja hyppää tasakäpälää avantoon.

Hanki pöllyää, kun mies liukuu pitkin jäätä.

– On se, hän huokaa, – mikään ei onnistu.

Heimo yrittää vielä, mutta löytää itsensä pitkältään hangesta. Hän nousee istumaan jäälle. Toista jalkaa vihloo kylmä. Mies riisuu märän saappaan ja miettii, oliko hänellä kuivia sukkia repussaan. Avannon suunnalta kuuluu rapinaa. Heimo kääntyy katsomaan.

– Mukava leikki, eikös? yksi avannon reunan yli kurkistavista alamittaisista lahnoista kysyy. – Hyppää vielä. Me heitämme sinut sitten takaisin.