Virta venhettä vie

Jääpeitteen alla virtaa joki. Mitään ei näy, virtaus on pelkkä aavistus, joka nävertää jäätä alta­päin, kalvaa siihen heikkoja kohtia, jotta se pettäisi kulkijan alla. Jotta kulkija uppoaisi, imeytyisi joen juoksuun ja joutuisi kalojen ruuaksi.

Niin ei käy. Pakkanen paksuntaa jäätä nopeammin kuin virtaus sulattaa. Hirvet ja muut kulkijat eivät tiedä siitä mitään, vaan kulkevat minne nyt ovatkin menossa.

Yhtäkkiä mitään ei tapahdu. Tapahtumattomuus purkautuu kaakatukseen ja pienen räpylöiden lätkytykseen, kun metsästä virtaa rumia ankan­poikasia ryöppyinä joelle. Joka lintu kiiruhtaa eteenpäin, ottaa vauhtia ja laskee luikuria hangella, kiipeää toisten vaakkujen ylitse ja tompsahtelee jäätynyttä jokea peittävälle hangelle. Rumat ankan­poikaset heittäytyvät jäälle, virtaavat koskena alas uomaa. Joki on kukkuroillaan ankan­poikasia ja metsästä tursuaa niitä lisää kuuden metrin korkuisina aaltoina.

Kuusitoista hirveä ja kolme karhua tempautuu mukaan ankka­purhaan. Sen reunoilla ryöppyää kettuja ja mäyriä. Muutama supi­koira ja minkki yrittää pois virrasta, mutta uppoaa joen suvannon ankka­lammikkoon.

Minulla oli selittämistä, kun palasin kotiini. Ahvenet olivat jääneet saamatta, mutta kontti oli täynnä rumia ankan­poikasia. Tein niistä soppaa, mutta lapset sanoivat sitä pahan­makuiseksi. Ankan­räpylää kehuivat näppäräksi lusikaksi.