Punahilkat (K-16)

Ovi kolahtaa ja Punahilkka palaa isoäidin mökkiin. Hän raahaa punaista graniittijärkälettä ja hihittää juopuneesti. Mökissä metsästäjä on kontallaan suden vieressä ja pitelee kaksin käsin sen halkaistua mahaa auki. Välillä hän työntää päänsä suden vatsaan ja hörppii sieltä vielä viimeisiä viinipisaroita. Isoäiti istuu keinutuolissa ja pitelee sydäntään. Hänen toisessa kädessään on jo lähes tyhjäksi juotu konjakkipullo ja vanhan naisen päässä pyörii mukavasti.

Punahilkka rojahtaa polvilleen metsästäjän viereen ja vieräyttää kiven suden mahaan. Sen jälkeen hän tarrautuu metsästäjään ja sanoo tarvitsevansa lohdutusta ja hyvänä pitoa. Suden vatsassa oli ollut tosi pelottavaa. Metsästäjä, jonka itsetunto on kasvanut jo juopuneen suden mahan auki leikkaamisesta ja naisten pelastamisesta, on heti valmis Punahilkan ehdottamaan kisaan.

Isoäiti katselee keinutuolistaan kahden toisiaan lohduttavan ihmisen lempeitä leikkejä ja hymyilee tietävästi. Kyllä hänkin nuorena soitteli sängyn jousia. Punahilkka näyttää melkein yhtä taitavalta pelimannilta kuin hän. Soitto jatkuu, ja lattialla lojuva susi uikuttaa hiljaa.

Ovi kolahtaa ja nuori nainen astuu tupaan. Naisella on valkeat sukat, sievä punainen hame, valkea paita ja hänen hiuksiaan peittää punaisen ratsastusviitan huppu. Isoäiti unohtuu tuijottamaan naista. Sitten hänen leukansa loksahtaa, ja hän kääntyy katsomaan sänkypelimannia, joka on juuri aloittanut uuden kappaleen tunnustelevat alkusoinnut, eikä sillä hetkellä välitä mistään muusta kuin taiteestaan.

– Susi parka, nuori nainen sanoo ja rientää kevein askelin suden luo. Hän laskee korinsa maahan, ottaa povestaan haavan sulkemiseen tarvittavat välineet ja ryhtyy toimeen. Aivan ensimmäiseksi hän nostaa jo puoleksi suden mahassa sulaneen graniittijärkäleen pois. Vasta sen jälkeen hän sulkee vatsan sievin pistoin ja peittää haavan punaisesta viitastaan repäisemällään kangaskaistaleella.

Isoäiti on nukahtanut, eikä tiedä enää mitään mökin tapahtumista. Nuori nainen auttaa suden jaloilleen ja puhuu tälle lohdullisia sanoja, kertoo haavojen parantumisesta ja hoidosta ja lupaa pysyä suden luona, kunnes haava on kokonaan parantunut. Punahilkka, joka on soittanut vielä kaksi kappaletta ja päättänyt molemmat huimaan crescendoon, on hakenut tulokkaan korista pilkistäneet viinipullot ja juo niitä nyt yhdessä uupuneen metsästäjän kanssa.

– Kuka vittu sinä olet? Punahilkka kysyy tulokkaalta. – Ja mitä helvettiä teet täällä?

– Tulin katsomaan isoäitiäni, tulokas sanoo ja viittaa keinutuolissa korisevaan vanhukseen.

– Isoäiti on minun, Punahilkka tokaisee. – Niin kuin tuo susikin. Hukutan sen kohta kaivoon.

– Älä hukuta. Minä otan sen ja vien muassani.

Punahilkka pärskähtää nauramaan toista naista, joka kietoo kätensä suden ympärille ja rutistaa niin, että susi ulahtaa ja kipristyy vatsansa ympärille.

– Ota saatana, ota ja vie. Minä otan tämän metsästäjän, hän sanoo ja työntää kätensä metsästäjän takatukan alle. – Se soi niin hyvin yhteen muun orkesterin kanssa.

Nuori nainen nousee ylös, tarttuu sutta käpälästä ja lähtee pois. Susi vilkaisee vielä Punahilkkaa ja nuolaisee huuliaan ennen kuin ovi pamahtaa kiinni heidän jälkeensä. Punahilkan kasvot valahtavat ja hän kääntyy metsästäjän puoleen.

– Se peto uhkasi minua, näitkö? hän kysyy. – Lohduta minua nyt kunnolla.

 

– Eihän se ollut surullinen tarina. Siinä kaikki saivat, mitä halusivat.

– Minähän sanoin heti alkuunsa, ettei se ole surullinen.

– Mutta eikös sen silloin pitäisi olla?

– Ehkä, mutta se ei olekaan vielä lopussa.

– Eikö?

– Ei. Haluatko kuulla vielä?

– Haluan.

– Punahilkka meni naimisiin metsästäjän kanssa ja se toinen rupesi suden puolisoksi.

– Molemmat naiset löysivät onnensa.

– Jos nyt naimisiin meno on kenenkään onni.

– Voi se olla. Elämä vakiintuu.

– Metsästäjä oli rapajuoppo ja opetti Punahilkan samanlaiseksi. Ne joivat itsensä tärviölle parissa vuodessa. Siinä meni isoäidin mökki ja kaikki samaa tietä. Eikä orkesterikaan pysynyt kasassa.

– Onhan se sitten vähän surullinen, vaikkei mitenkään poikkeavalla tavalla. Miten niille toisille kävi? Sudelle ja sille Punahilkan näköiselle naiselle?

– Ne pesivät metsässä ja kasvattivat oman lauman.

– Lauman?

– Niin. Pentuja.

– Ihminen ja susi? Onko se edes mahdollista?

– On se. Meitä oli kolme pentua.

– Teitä? Oletko sinä niiden pentu?

– Olen.

– Entä ne muut? Missä ne ovat?

– Maailmalla. Velipoika on kunnon susi ja se lönköttelee pitkin korpia. Sisko taas on valokuvamalli, ja sen kuva on vähän väliä jonkin kiiltävälle paperille painetun lehden kannessa.

– Kaksi ihmistä ja yksi susi. Aika hassu lauma.

– Ei.

– Ei? Mitä ei?

– Yksi ihminen ja yksi susi. Ja minä.

– Mutta sinähän olet ihminen!

– En ole.

– No mikäs?

– Lykantrooppi.

– Ei sano mitään.

– Ihmissusi. Pistelen sinut kohta päivälliseksi.

– Minutko? Mutta silloinhan tarina päättyy kovin surullisesti. Pitääkö sinun?

– Minusta se päättyy oikein hyvin ja onnellisesti, ihan niin kuin lupasin. Vai etkö muista?

– Muist...