Taiteilija pystyttää maalaustelineensä rantahietikolle ja ryhtyy maalaamaan auringonlaskua. Kuvaan tulee siniturkoosi meri, vihreä väläys, punaväikkeinen sininen taivas ja keltaisena hehkuva aurinko, joka on juuri vajoamaisillaan mereen. Taivaanrannalle katsottaessa näkee muutamia valkosiipisiä vesilintuja varjokuvana taivasta vasten.
Aallot huuhtovat taiteilijan varpaita. Aurinko solahtaa mereen, ja kuvaan ilmestyy loiskahduksesta kertova vesipatsas. Aurinko kierähtää taulun alaosan rakosesta rantahiekkaan ja huuhtoutuu ensimmäisen aallon mukana Ahdin valtakuntaan.
Ahti suuttuu ja nakkaa auringon takaisin rannalle. Taiteilija yrittää saada valopallon kiinni. Aurinko on kuitenkin innostunut vapaudestaan ja pomppii kiveltä kivelle ja kalliolta kalliolle, kunnes se solahtaa rantakallion sisälle.
Taiteilija huolestuu. Hän ottaa keskeneräisen kuvansa, laittaa sen nojaamaan rantakoivua vasten ja lataa maalaustelineensä uudella valkealla taulupohjalla. Hän ottaa telineen mukaansa ja asettaa sen nojaamaan sitä kalliota vasten, jonne aurinko katosi. Sen jälkeen hän työntää päänsä kallioon.
Aurinko paistaa kalliossa. Taiteilija ei ole koskaan nähnyt mitään siihen verrattavaa. Hän ponnistaa kaikki taiteelliset kykynsä ja jäljentää pää kalliossa sen sisäistä todellisuutta kankaalleen. Muistinvaraisesti hän ottaa maalia palettiveitseensä ja levittää sitä kankaalle, hän sekoittaa värejä ja pelkää, ettei pysty jäljentämään kallion sisällä näkyviä kuvia kankaalleen.
Eikä pystykään, mutta silti kuva alkaa puhua ja kertoa tarinaa. Taiteilija kuulee taulunsa ja vetää päänsä kalliosta. Kuva on aivan muuta kuin hän ajatteli, kiehtovan erilainen värien vastahehku. Taiteilija on pettynyt itseensä. Hän jättää kuvan siihen ja hakee aiemmin maalaamansa, koivuun nojaavan kuvan. Siinä on nyt mereen laskeva kuu. Juuri kun se on plumpsahtamaisillaan mereen, taiteilija ojentaa kätensä, nappaa taulun pohjasta putoavan kuun ja tallettaa sen taskuunsa.
Huh onneksi toi on peikon juttuja! Ois aika hurjaa, jos aurinko karkais johonkin kivenkoloon.
VastaaPoistaTaiteilijat ovat juuri tuollaisia, eivät hyväksy sitä, että maalaus alkaa kertoa omaa tarinaa, vaikka se tarina olisi parempi kuin taiteilijan haluama tarina.
VastaaPoistaMinusta taulu pitäisi päästää heti vapaaksi, kun sivellin on siihen koskenut viimeisen kerran, vain silloin maalauksesta tulee oikea maalaus, kun se elää, vaikka taiteilija kuolisi.
Minäkin olen usein kurkkinut kivien ja kallion sisään. Se on upeaa. Siksi asunkin kallion päällä ja olen kerännyt talon ympärille paljon kiviä. Aurinkoa en ole saanut vielä kiinni, mutta kyllä siinäkin vielä onnistun.
Kiitos tarinasta, se miellytti minua kovasti :-)
Ai, siksikö en nähnytkään kuuta eilen illalla, kun se kököttää taiteilijan taskussa.
VastaaPoistaSiinä on kyllä taiteilija isolla T-kirjaimella :)
VastaaPoistaTämä tarina oli tarina silmille!
VastaaPoistaLuonto on vallaton taiteilija! Huiskis!
VastaaPoistaVoiha Peikko, siula nuita juttuja riittää;))
VastaaPoista☺ ☻ ☺
Taulut ja tarina tekevat aivan niin kuin itse haluavat.
VastaaPoistaSutjakkaita mielenkuvia, juonen käänteitä.
VastaaPoistaKiehtovaan hetkeen pitäisi osata tarttua, eikä päästää käsistään.
Tuttu ja turvallinen tapa tehdä, voi kahlehtia taiteen tekemisessäkin.
Tärkeinpiä asioita ei aina näe silmillä.
VastaaPoistaTodellisuus on aina tarua ihmeellisempää ja sauvasolut maalauksia tarkempia. Onneksi saa aina siepattua kuitenkin ehkä jotakin takataskuunsa:)
VastaaPoistaTodellisuus on aina tarua ihmeellisempää ja sauvasolut maalauksia tarkempia. Onneksi saa aina siepattua kuitenkin ehkä jotakin takataskuunsa:)
VastaaPoistaEi kannata iskeä päätään kallioon, siinä näkee jos jonkinlaisia valoilmiöitä, salamia ja tähtiä etc. Eilen illalla ISO oranssi aurinko laski yllättäen edessäni, ja kun sain kameran kaivettua laukusta se oli jo hävinnyt. Harmitti kuten taiteiljaa.
VastaaPoista