Kun Leena avaa sulkukammion oven, Johannes istuu perimmäisellä takapallilla jalat ristissä, pää polviin painettuna ja kädet niskan taakse ristiin puristettuna. Mies hengittää katkonaisesti ja suuntaa uloshengityksensä seinässä aukeavaan poistoventtiiliin. Venttiilin valo välkähtelee, kun analysaattorit selvittävät poistoilman koostumusta.
– Älä hengitä siihen putkeen, Leena komentaa. – Alus voi luulla, että hiilidioksiditaso on noussut ja laskee liikaa happea ilmatilaan. Ja tiedäthän, mitä siitä seuraa.
– Joo, Johannes sanoo sisäänhengityksellään, pidättelee itseään hetken ja puhaltaa sitten keuhkonsa tyhjäksi poistoputkeen. Venttiili välähtää ennakkovaroituksen.
– Kuulitko! Leena huutaa ja lähestyy Johannesta.
Tämä kavahtaa pystyyn ja nostaa molemmat kätensä eteensä. Sitten hän muuttuu huolestuneen näköiseksi, nuuhkaisee oikean käden sormiaan ja piilottaa käden selkänsä taa.
– Älä tule, mies huutaa. – En vastaa teoistani, jos tulet.
– Mikä sinun on? nainen kysyy ja avaa asekotelonsa läpän. – Oletko saanut tartunnan?
– En! Johannes huutaa. – Pysy poissa!
– Tiedäthän, mitä minun on tehtävä, jos epäilen tartuntaa?
– Ei sinun tarvitse tehdä mitään. Ei mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään, mies kiljuu. – Minä...
– No?
– Ei mitään, Johannes painaa päänsä ja nojautuu kammion nurkkaan. – Tai ihan sama. Tapa.
Leena tarttuu aseeseensa ja virittää sen. Hän katsoo tähtäimen läpi ja laskee todennäköisyyksiä. Johannes tappaa hänet siihen paikkaan. Samalla, kun miehen sormi vapauttaa aseeseen kätketyn kuoleman, naisen silmissä välähtää oivallus.
Johannes kutsuu siivousrobotit.
– Tartunta, hän sanoo ja hengittää sisäänpäin.
Siivousryhmä tallentaa Johanneksen selityksen ja korjaa Leenan edelleen värisevän kehon pois. Huomenna osa hänestä olisi ruokapöydässä, ja rekonstruktorit rakentaisivat lopuista heille uutta pilottia.
Johannes istuutuu takapallille ja nojautuu seinään. Hän hengittää muutaman kerran kiivaasti sisään ja ulos, nostaa kätensä suun eteen ja puhaltaa. Miehen otsa kurtistuu, ja hän työntää etusormensa hampaiden ja posken väliin, hankaa ja tarkastelee sormeaan. Sormeen on tarttunut mustaa lakritsia.
– Ihan sama, hän huokaa ja höyrystää päänsä aseellaan.
Oho. Uskallankoha ennää syärä lakua...
VastaaPoistaEi tainnut olla Porvoon tai Kouvolan lakua...
VastaaPoistaTäytyy varovasti hengitellä, ettei saa tartuntaa....
VastaaPoistaKyllä on ankarat pelottavat olosuhteet...
Melkein en uskaltanut lukea. Pois pois ajatuksen huurut!!
VastaaPoistaLakritsipiippuja oli ennenvanhaan.
VastaaPoistaNytkö ne ovat menneet keksimään lakritsirivollin?
On se parempi kuin oikea tussari.
-Älä tapa, on viisas käsky.