Se oli isomummon peruja, aarre, jonka hän oli herrasväessä piikoessaan saanut, hieno hopeapaperiin ja sellofaaniin kiedottu karamelli. Isomummo oli solminut rihman makeiseen ja ripustanut sen kuuseen joka joulu. Koko kylä oli ihmetellyt namun hienoutta ja nähnyt unta sen syömisestä.
Äitini jatkoi samaa perinnettä. Sain lapsena monesti kynsilleni, kun yritin syödä karkin. Iskää huvitti.
Nyt namu mokoma roikkuu kuudetta vuotta minun kuusessani. Tänä jouluna minä syön sen. Ihan varmasti.
Et voi!
VastaaPoistaKiva kun joulukoira pääsi lämpimään, toivottavasti rouva nyt ymmärtää, ettei voi ottaa ja antaa ja ottaa ja heittää...
VastaaPoistaVaahtokarkki saa jäädä rouvalle ja karkkikin kuuseen, toivottavasti.
Hauskoja ja yllättäviä joulutarinoita, ihan peikkomaisia :-D
Ihan varmasti... ;)
VastaaPoistaNam!!! :)))
VastaaPoistaNo et kyllä syö! Jos sen teet, karkki takertuu hampaisiisi eikä ikinä irtoa. Usko pois.
VastaaPoistaEt syö. Siinä on influenssabakteerit vuodelta 1890 odottamassa.
VastaaPoistaKyllä nyt on aika tarkistaa, onko namu edes syötävässä kunnossa enää. Paperi pitää ehdottomasti säilyttää. Sen sisälle voi laittaa sokeripalan, tai puupalasen (kuten minä ja sisareni teimme lapsina, muistaakseni?), tai ihan oikean karamellin. Sitten vaan kuuseen joka joulu jatkamaan perinnettä edelleen. Olikohan karamelli sellainen litteä, hapsut molemmissa päissä ja enkelin kuva päällyspaperissa?
VastaaPoistaPikku tarina muistuttaa hauskasti erään sukupolven jouluun liittyvistä jännittävistä ja kiehtovista hetkistä.
Tästä se taisi alkaa, myöhemmin kaikki muutkin halusivat kuuseensa karamelleja, juuri niitä litteitä, hapsupäisiä enkelikarkkeja... Jos ensi vuonna ei enää tulekaan joulua, niin tiedetään, että peikko on syönyt jouluperinteen.
VastaaPoistaElä syö, ei se enää ole hyvänmakuinen ja voipipa olla, ettei hienon karkkipaperin sisällä ole kuin puupala. Ehkä entinen lapsi sen jo söi!
VastaaPoistaSehän vosi vahingossa kadota....mutta perinteet kunniaan. Äidin muistoksi.
VastaaPoista