Sienessä

Riku nojailee city-maasturiinsa ja vilkuilee kelloaan. Hän on luvannut lähteä kirjastossa tapaamansa Sadun kanssa sieni­metsään ja ajatellut, että koettaisi samalla onneaan tämän kanssa.

Satu polkee ohitse ja vie pyöränsä pyörä­telineeseen, kipaisee sitten Rikun luo ja antaa tälle sieni­korinsa huolehdittavaksi.

– Aika monta, Riku ihmettelee. – Minä otin vaan yhden ämpärin. Siihen sopii vaikka kuinka paljon, kun painaa sienet tiiviisti.

– Sinussa on selvää insinööri­ainesta, Satu sanoo ja hymyilee.

Rikun polvet vavahtavat, lämmin tunne heilahtaa hänen vatsassaan, ja hän avaa auton oven naiselle.

Metsässä Riku kulkee suoraan parhaalle sieni­paikalleen. Muille hän ei sitä näyttäisi, mutta nyt hän haluaa tehdä vaikutuksen Satuun, joka on selvästi luonto­ihminen.

– Miltä näyttää? Riku kysyy ja osoittelee mättäitä kädellään. Joka puolella kasvaa kantarelleja, haapa­rouskuja ja haperoja. – Eikö vain ole upea paikka?

– Missä ovat seitikit ja lima­nuljaskat? En minä tuollaisilla mitään tee.

Outo nainen, Riku miettii ja muistelee joskus nähneensä suippo­lakkeja läheisessä ryteikössä. Ehkä ne kelpaisivat.

Suippo­lakit eivät kelpaa, mutta niiden lähellä kasvaa oikean­laisia sieniä: veri­seitikkejä, veri­heltta­seitikkejä ja hurme­seitikkejä. Nainen täyttää niillä korinsa ja kehottaa Rikua keräämään samaa lajia ämpärin täyteen. Kun astiat ovat täynnä, nainen pyörähtää ympäri ja lähtee saman tien autolle päin.

– Joko sinä lähdet? Riku säikähtää, hänhän ei kerinnyt vielä yrittää yhtään mitään.

– Jo. Tuletko mukaan? Mummon mökki on tässä lähellä. Mennään sinne ja keitetään nämä.

– Seitikit?

– Niin. Nämä ovat juuri hyviä.

Riku suostuu. Mummon mökin pihalla seisoo vanha muuri­pata. Satu komentaa Rikun tuomaan vettä kaivolta sillä aikaa, kun hän itse virittää tulen padan alle. Riku tuo. Seuraavaksi hänet käsketään liiteriin pilkkomaan puita ja kantamaan niitä tulen ruuaksi. Riku pilkkoo.

Satu käy tuvassa ja vaihtaa ylleen mustan leningin ja solmii päähänsä punaisen huivin. Hän tuo mukanaan pistävän tuoksuista jauhetta, jota hän sekoittaa padassa poreilevaan veteen. Riku saa pilkkoa sieniä sekaan. Liemi kuplii syvän punaisena.

– Näyttää hyvältä, Satu toteaa ja tarttuu Rikua hihasta. – Tule. On aika.

Mies seuraa. Hetki on kummallinen, ja epäilys kiertää hänen mielessään, mutta nainen on edelleen ihana ja suloinen, vaikkakin outo. Ehkä hän katsoisi tämän leikin loppuun saakka.

Satu narauttaa aitan oven auki. Keskellä lattiaa seisoo hakkuu­pölkky, jonka nokkaan on isketty leveä­teräinen kirves. Pölkyn päälle on joskus valunut punaista nestettä. Rikun polvet pehmenevät ja notkahtelevat, ja mies kieltäytyy tulemasta aittaan, perääntyy ja tuijottaa Satua.

– Luulin, hän vingahtaa. – Luulin, että noidat ovat satua, mutta nyt luulen, että Sadut ovat noitia. Minusta et saa lihaa liemeesi.

Riku huutaa suoraa huutoa, karjuu ja pakenee autolleen. Hän starttaa ja kaasuttaa niin, että auton renkaat ruopivat piha­soraan syvät urat. Satu kohauttaa harteitaan. Hän menee mökille ja kertoo mummolleen apu­miehen karanneen kesken kaiken.

– Taasko? mummo kysyy. – Millä sinä niitä oikein pelottelet?

– Jospa mummo vähän auttaisi, Satu naurahtaa, – niin saadaan langat siirrettyä värjäys­pataan ja kuivumaan vielä ennen pimeää.

– Autanhan minä tyttö-hyvä, autanhan minä. Vaikka osaisithan sinä jo itsekin.

Mummo köpöttää mökin kuistille ja huiskii siinä kepillään aittaa kohti. Hänen suustaan loikkii sanoja ja sammakoita, aitan ovi aukeaa ja lanka­vyyhdet juoksevat itse värjäys­liemeen, sukeltavat sinne ja porisevat hiljaa pinnan alla.

– Kiitos, mummo. Minä kun en yhtään tykkää siitä, miltä nuo sammakot tuntuvat, Satu selittää ja lupaa turauttaa ilta­kahvit.