Pottuvarvas

– Miksei sinusta ole lapsuus­kuvia, Jani­petteri? Emmi­noora kysyy vasta­vihityltä mieheltään.

– On niitä yksi, tai oikeastaan enempikin, mutta ne ovat vähän erikoisia.

– Näytä.

– Oletko varma, että haluat nähdä? Muista, että lupasit olla minun kunnes eroamme.

– Muistan muistan. Näytä nyt vaan.

Jani­petteri hakee mustan matka­laukun ja avaa sen lukon kaulassaan roikkuvalla avaimella. Laukussa on päällimmäisenä ruskea kirje­kuori, jonka Jani­petteri ojentaa Emmi­nooralle. Tämä avaa kuoren ja saa käteensä nipun valokuvia. Ensimmäisessä on suuri, ihon­värinen peruna.

– Mikä tuo on? Emmi­noora sanoo ja työntää kuvaa loitommalle.

– Minä. Arvasin, ettet tunnista. Siinä ei ole vielä kynttäkään.

– Kynttä, mitä kynttä?

– Minä synnyin pelkkänä pottu­varpaana, Jani­petteri kertoo. – Äiti hautasi minut lehti­kompostoriin. Ensimmäisen kesän minä kasvoin siellä ja työnsin vartta. Tätä.

Jani­petteri taputtaa vasenta jalkaansa. Emmi­noora kuuntelee suu auki.

– Otapa seuraava kuva, Jani­petteri neuvoo. – Siinä minä olen alkanut jo haaromaan. Katso.

Kuvassa on himpun pienentynyt pottu­varvas, joka on työntänyt ulos kaksi koipea ja niitä yhdistävän lantion. Toisesta kintusta puuttuu vielä jalka­terä.

– Minua oksettaa, Emmi­noora sanoo. – Mikä se tuo on tuossa? Eihän se vaan ole…?

– Se on juuri se, Jani­petteri hirnahtaa. – Mutta katsopas sitten.

Seuraavassa kuvassa Jani­petteri seisoo pihalla, ja paidan­hihat hulmuavat tyhjinä. Vasen jalka­terä on edelleen valtava.

– Kädet eivät meinanneet millään haaroa, Jani­petteri selittää. – Äiti mietti, että se hakee metsästä virpoja ja varttaa niistä minulle kädet.

– Kädet? Mutta sinullahan ei ole edes päätä, Emmi­noora huudahtaa. – Sinulla ei ole päätä. Katso.

– Ei siitä kannata hermostua. Pää haaroo aina viimeisenä.

– Kauheaa! Ihan hirveää!

– Ei minusta. Ihan tavallinen juttu. Sitä varten on irto­päät. Niiden kanssa on tosi helppoa olla cool.

– Siihenhän minäkin… Emmi­noora sanoo ja painaa päänsä. Sitten hän ryhdistäytyy ja kysyy, onko nuorelta avio­mieheltä vielä jäänyt jotain kertomatta.

Jani­petteri nostaa vasenta jalkaansa. Se on ainakin kaksi kertaa suurempi kuin oikea.

– Vielä on vähän massaa jäljellä, hän sanoo. – Se on tarkoitettu pääksi, mutta sen voi laittaa mihin tahansa.

Emmi­noora hätkähtää.

– Eikö sinulla ole vieläkään päätä? hän kysyy.

– On tietenkin, Jani­petteri sanoo ja vääntää päänsä irti. Sen alta paljastuu pieni, retiisin kokoinen nuppi, joka virnistelee Emmi­nooralle. – Se ei vaan ole vielä ihan valmis.

Emmi­noora juoksee ulos ja oksentaa marja­puskaan. Kun hän palaa, hänen silmissään on ahnas kiilto.

– Mihin tahansa, niinkö? hän kysyy.

Retiisi Jani­petterin harteilla nyökyttää.

– Ja voit ottaa sellaisen irto­pään kuin haluat, eikös?

– Periaatteessa kyllä, Jani­petteri myöntää ja sovittaa päätä takaisin paikoilleen. – Mutta tämä on minun.

– Unohda se. Nyt saat ruveta filmi­tähdeksi tai muusikoksi, Georgeksi tai Adamiksi. Eikä sitä jäljellä olevaa massaa tuhlata pään kasvattamiseen. Tiedän tarkalleen, mihin se käytetään.

– Mihin sitten?

– Käsiin. Olen aina halunnut miehen, jolla on kourat kuin karhulla.