Sateenkaari

Metsä rapsahtelee peikon mustien jalkojen alla, kun se kulkee pitkin ja poikin pitkin metsää ja kerää sieniä. Metsässä on monta sientä, ja peikko haluaa käydä kysymässä niiltä jokaiselta, mieliikö se tulla peikon keräämäksi. Kun peikon kori on aivan täynnä sieniä, se ottaa ne käteensä ja puristaa rutikuivaksi, mansikan kokoiseksi ja näköiseksi pallukaksi, jonka se sitten käärii vihreään lehteen ja pistää taskuunsa.

Juuri kun peikko pistää keltaista sienipallukkaa talteensa, metsän toisella laidalla jyrähtää ja sade rävähtää maahan. Peikolle tulee kiire. Se antaa sienikorinsa vanhan kuusen pideltäväksi ja lähtee häntä ojossa juoksemaan kohden jyrinää ja myrskettä.

Myrsky riehuu ja taivuttelee puita ja niiden latvoja. Välillä se sivaltaa salamalla muita korkeamman puun kappaleiksi, tai napsauttaa poikki muutaman jäykkäselkäisen puun, joka ei halua taipua sen edessä. Vettä tippuu pilvistä niin että sammalet melkein kelluvat.

Peikko pysähtyy. Se ei mene myrskyn kuritettavaksi, vaan piiloutuu puun taakse odottamaan. Myrsky riehuu tarpeekseen ja alkaa vetäytyä. Se nakkaa vielä jokusen salaman, ravistaa viimeiset sadepisarat pilvistä ja antaa päivälle tilaa paistaa.

Metsän ylle syntyy sateenkaari, joka kurkottaa päänsä ja häntänsä maahan saakka.

Peikko loikkaa esiin piilosta. Se ei kilju, vaikka sen tekee mieli, vaan loikkii hiljaa mättäältä mättäälle kohden sateenkaarta ja koettaa olla pieni ja näkymätön. Sateenkaari venyttelee itseään auringonpaisteisessa tihkussa, se katselee itseään ja värejään, tarkastaa että niitä on oikea määrä ja että ne ovat järjestyksessä, kiillottaa yhtä väriä ja kaventaa toista kunnes toteaa olevansa täydellinen.

Sillä samalla hetkellä peikko nappaa sitä hännästä kiinni ja alkaa kiivetä sen selkään. Sateenkaari pillastuu. Se alkaa teutaroida ja koettaa pudottaa peikon selästään. Peikko ei putoa, vaan kulkee sateenkaarta kuin siltaa. Peikko on kuullut, että sateenkaaren päässä, sen sarvien välissä on arkku, jossa on paljon aikaa kaikkiin asioihin. Sateenkaari haluaa kuitenkin pitää arkkunsa itse. Se kiemurtelee ja longertelee, menee solmuun ja mutkalle ja koettaa saada peikon mustien kynsien otteen heltiämään. Peikko ei anna periksi.

Sateenkaari alkaa huolestua ja se kietoo sarvensa entistä tiukemmin arkun ympärille. Peikko on jo ihan sen niskassa ja koettaa tarttua sarviin. Silloin sateenkaari oikaisee itsensä, karkaa jo poistuvan myrskypilven varjoon ja katoaa sinne. Peikko kierii mukkelis ja makkelis pitkin märkiä mättäitä ja näkee vieriessään, miten sateenkaaren häntäkin katoaa varjoon.

Peikko nousee ja kiertää itsensä kuivaksi. Sitten se irvistää virnistyksen ja ottaa sienikorinsa vanhalta kuuselta, joka on kulkenut peikon perässä sateenkaarimetsälle. Peikko rapsuttaa puuta kiitokseksi ja ryhtyy taas keräämään sieniä. Niitä on vielä paljon jäljellä.