Vesinoro

Kerran eräänä päivänä peikko tallustaa pitkin kuivaa metsänpohjaa. Varvut ovat lakastuneet. Puut ovat pudottaneet neulasensa ja lehtensä ja seisovat tyhjinä rankoina. Metsä tuoksuu pölylle. Sammalet ja jäkälät ovat murentuneet kauan sitten. Peikko kulkee joka päivä uuden polun toiseen päähän ja katsoo mitä vielä on.

Tällä polulla on erilainen tuntu kuin tuhannella muulla. Peikon häntä on pörhistynyt ja sen jalat haluavat kiiruhtaa yhä nopeammin eteenpäin. Peikko koettaa jarruttaa niitä, mutta ne eivät tottele. Vaikka peikko heittäytyy selälleen maahan ja haraa vastaan kourillaan, sen jalat vetävät sitä eteenpäin yhä rivakammin niin, että peikon pää kolhiutuu kivenmukuloihin ja lohmareisiin. Lopulta peikko antaa periksi. Se nousee seisomaan jalkojensa päälle ja päättää katsoa mihin ne sen vievät.

Rinnettä alas kulkee ohut vihreä rantu. Ylhäältä virtaa vesinoro, joka taipuu kallion reunan yli, tippuu pienenä virtana suoraan alaspäin ja osuu kiviin, joissa se hajoaa miljooniksi säkenöiviksi pisaroiksi. Peikko irvistää monta virnistystä. Se työntää kouransa putouksen alle ja kerää kämmenkuppiinsa hörpyllisen kirkasta vettä. Se nuuhkii sitä. Se katselee sitä. Se heiluttelee sitä kädessään ja lopulta maistaa. Vesi on hyvää, ja peikko päättää jäädä katsomaan sitä pitkäksi aikaa.

Peikko istuutuu kivelle lähelle kohtaa, jossa vesinoro muuttuu sumupisaroiksi. Peikon ajatukset hyppäävät maahan ja tunnustelevat sammalten pehmeyttä, synnyttävät uusia ajatuksia elämästä ja sen tarkoituksesta. Peikko on aivan hiljaa. Se on monta päivää ja yötä aivan hiljaa ja ihan paikallaan.

Tulee taas uusi päivä. Vesi pärskyy ja aurinko paistaa. Pieni sateenkaari tulee esiin ja kaareuttaa itsensä pisaroiden päälle auringonpaisteeseen aivan peikon eteen. Peikko näkee, miten se venkuloi itseään ja koettelee taitojaan, miten se pyörittelee itseään ja kiertyy oikein ja nurin. Välillä se ojentautuu pitkäksi ja välillä vetäytyy lyhyeksi, se hiipuu, haipuu ja kirkastuu, tekee kaikkea mitä sateenkaaren pitääkin tehdä.

Sitten peikko nappaa sen kouraansa.

Sateenkaari säikähtää ja yrittää päästä karkuun. Peikko pitää siitä kiinni. Sateenkaari kiemurtelee ja koettaa päästä varjoon. Peikko pitää sen auringossa ja rapsuttaa sitä mustalla kynnellään korvien takaa. Sateenkaari rauhoittuu ja jää kuuntelemaan peikon rapsutusta. Peikko kyhnyttää kaarta ja kertoo tarinoita entisistä metsistä. Lopulta sateenkaari rauhoittuu ja kaareutuu peikon syliin.

Sateenkaaren päässä on pienet sarvet ja niiden välissä arkku.  Peikko kaivaa huilun taskustaan, puhaltaa sen tyhjäksi pölystä, herättää nukahtaneet sävelet ja ryhtyy soittamaan. Sävelet helkkyvät huilusta, tervehtivät sateenkaarta ja asettuvat sen viereen soinnuiksi. Ne soivat kehuja sateenkaaren väreille ja kaarelle niin että se on jo aivan hämillään.

Kun peikko lopettaa, se laskee huilun syliinsä sateenkaaren eteen. Sateenkaari kaartuu entisestään, avaa sarvensa ja irrottaa otteensa arkusta. Sävelet juoksevat sen luo ja avaavat kannen. Arkun pohjalla on pieniä onnen hetkiä.

Peikko virnistää ilman irvistystä. Sateenkaari väreilee. Se kertoo, että onnen hetket kasvavat samalla kun se itsekin. Sitten se antaa jokaiselle sävelelle pienen onnen hetken, ja neuvoo näitä säilyttämään sen visusti. Sävelet nousevat ja laskevat ja palaavat peikon huiluun. Peikko sulkee arkun ja palauttaa sen sateenkaaren sarvien väliin. Sitten se rapsuttaa sitä ja lupaa etsiä jostain lisää vettä, että sateenkaari saa kasvaa suureksi.